Mökkiviikonloppu

Pitkä mökkiviikonloppu takana, olipa taas mukavaa!
Kaiken puuhailun ohella ehdimme  nauttimaan heräävästä luonnostakin. Lämpökin helli, perjantaina oli +23°
Istuin vielä illalla yhdentoista aikaan ulkoterassilla kuuntelemassa yön ääniä, lämpömittari näytti +20° Yölaulajat aloittivat sirkutteluaan, taas kerran mietin että pitäisi opetella tunnistamaan näitä ääniä. Kaulushaikara tuuttaili kauempana, useampia yömuuttajien auroja  lensi  ylitse. Lehtokurppa suoritti useammankin reviirilennon, tutusti aivan samaa reittiä kuin joka ainoa kesä.
Tätä olen kaivannut!

 Ensimmäiset rentukat olivat jo avautuneet. Rannan tuntumassa oleva lahdeke on myöhemmin   aivan keltaisenaan rentukoista ja myöhemmin samalla paikalla avautuvat keltaiset kurjenmiekat.

Ihmettelen monesti näitä iltavaloja. 

Lämpimän perjantai-illan jälkeen taivaanranta oli upean punainen, en vaan saanut kuviin sitä oikeaa tunnelmaa. Täytynee harjoitella lisää, kesähän on vasta edessä :)

 Heräsin lauantaiaamuna ennen seitsemää, ajattelin että ehdin kuikan kanssa aamukalaan :) Toive!
Aamu oli viileä. Puin laiturille mennessäni  toppatakin ja otin jalkojen ympärille lämpimän shaalin.
Puoleen tuntiin ei tapahtunut mitään. Kuikka on kuitenkin käynyt viime aikoina joitakin kertoja läheisen luodon kupeella kalastelemassa.
Mietiskelin siinä kaikenlaista, shaalinkin tarinaa, joka on ollut aikoinaan äidin. Se lämmitti äitiä hänen viimeisinä elinkuukausinaan. Äiti kuoli syöpään, vähän yli 60-vuotiaana. Tätä mietin ja vähän herkistyinkin. Häneltä jäi niin paljon elämää  näkemättä, äiti suri mm. sitä ettei näe lastenlasten kasvavan.
Siitäkin on jo yli 20-vuotta.
Siinä silmiä pyyhkiessäni huomasin yht'äkkiä että kuikka oli aivan vieressä, ihan muutaman metrin päässä. Eikä ollenkaan pelokkaana, jotenkin tuli aivan outo tunne!

 Ensimmäisiä ketunleipiäkin oli jo ilmestynyt. Miten hämmästyttävän nopeasti luonto herää kun lämpö lisääntyy.

 Toistan nyt vähän itseäni näillä perhoskuvilla, mutta ovat nämä niin ihania. Mikähän tämän puuttuvan siivenpalan tarina mahtaa olla.
 Karttaperhonen ei antanut suruvaipan olla hetkeäkään rauhassa, vaan hääti sen useamman kerran lentoon, vai kutsuiko leikkiin :)

 Kangasperhoset viihtyivät katajien oksilla, luulisi ettei tuo nyt olisi aivan paras mahdollinen laskeutumispaikka, mutta niitten mielestä se vaan näytti olevan.

 Tämä on se karttaperhonen joka keikkui koko ajan suruvaipan kintereillä.
Olen huomannut, että perhosia kuvatessa kannattaa pysyä paikoillaan, koska usein ne palaavat siihen samaan paikkaan, josta lennähtävät välillä pois.

Lauantai-illan iltarusko.
Ranta on länsisuunnassa, joten näin pääsee täysin siemauksin  nauttimaan auringonlaskuista. Aamuaurinkoa sen sijaan täytyy oikein kiivetä katsomaan.
Mukavaa alkanutta viikkoa!