Patsaita

Käväisin pienellä reissulla, matkan varrella oli mielenkiintoinen Parikkalan patsaspuisto, josta olen jo aiemminkin pari kertaa kertonut ja sieltä kuvia postaillut.

 Puisto patsaineen on ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen luoma, vuosina 1960-2010 Hän menehtyi sairaskohtaukseen maaliskuussa 2010.

 Puistossa on n.500 erilaista patsasta, joista joogaavia hahmoja 256, lisäksi satoja erilaisia eri ajankohtaan kukkivia kasveja.

 Paperityömiehenä elantonsa ansainnut  Rönkkönen sai tunnustuksena työstään Suomi-palkinnon syksyllä 2007 Tunnustusta/arvostusta hän on saanut varsinaisesti vasta kuolemansa jälkeen.

 Puistossa käy vuosittain tuhansia matkailijoita. Se on aina avoinna, sinne on vapaa pääsy. Porteilla on vapaaehtoisen maksun mahdollisuus.

 Amerikkalainen matkailulehti Conde' Nast Traveler julkaisi viime syksynä listaa maailman kammottavimmista kohteista, jonne tämä patsaspuistokin pääsi.
En kyllä koe tätä yhtään kammottavana, vaan mahdottoman mielenkiintoisena, joskin hyvin erikoisena.

Puisto on varmastikin nyt hyvissä käsissä ja tulevaisuus turvattu. Netistä löytyy paljon tietoa jos alkaa kiinnostaa, ihan hakusanalla Parikkalan patsaspuisto.
Sillä on oma jäsenmaksullinen kannatusyhdistys. FB-ryhmässä: Pelastakaa Parikkalan Patsaspuisto, on 1300 seuraajaa.

.



Otin nämä kuvat viime vuonna joululahjaksi saamallani SONY:n Cyber-shot DSC-RX100 -kameralla.
Hurjan vähän olen tällä kuvannut, kun järkkäri kulkee lähes aina mukana. Nyt päätin ottaa vain tämän mukaan ja yllätyin ihan valtavasti. Nyt meillä alkaa sitten kuherruskuukausi, aion opetella tämän kameran tavat ja mahdollisuudet.
Päivä oli pilvinen ja sumuinen tuona kuvausaamuna. Kuvia en ole käsitellyt rajaamista lukuunottamatta juuri ollenkaan.

Muistelua

Kävin sunnuntaina katsomassa Tiuruniemen vanhaa funkkistyylistä sairaalarakennusta, tuolla alueella olen käynyt aikaisemmin vain yhden kerran lukuunottamatta sitä aikaa josta kohta kerron.
Sairaalarakennus on valtava rakennelma jolla on pituutta 160m, ylöspäin kohoaa ylväästi kahdeksan kerrosta.
Sairaala valmistui 1939 tuberkuloosisairaalaksi. Alkanut sota muutti käyttötarkoituksen sotasairaalaksi, sairaalaksi nro.43 Välillä se toimi alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, kunnes sota taas vuosina 1941-44 muutti käytön sota- ja kenttäsairaalaksi.
Myöhemmin toiminta jatkui erikoislääkärijohtoisena keuhko- ja reumasairaalana.
Sen jälkeen siellä toimi Etelä-Karjalan allergiakeskus  ja ympäristöistituutti.
Viimeisimpänä vuokralaisena oli Joutsenon pakolaiskeskus. Rakennus on nyt tyhjillään ja rappeutumassa  päiväpäivältä yhä lisää.

 Selvitin nyt ensimmäisen kerran sairaalan historiaa, kun tämä rakennus kuuluu tavallaan omaankin "historiaani." Olin kaksi ja puolivuotias kun vietin tässä sairaalassa kolme kuukautta.
Ilmeisesti angiinan jälkitautina keuhkorakkuloihin  oli kertynyt  nestettä.
Siihen aikaan, 50-luvulla  lapsi jätettiin sairaalaan ilman vanhempiaan, tai edes mahdollisuutta heidän vierailuunsa. Tuntuu mahdottoman pahalta ajatella että jo valmiiksi arka pieni tyttö jätettiin sinne yksin. Näin ajattelivat vanhempanikin. Äiti kertoi että hoitaja oli sanonut että näin pieni lapsi tottuu tilanteeseen, ei kannata tulla katsomaan koska ikävä silloin yltyy.

 Sinne sitten jäin. Olin itkenyt koko sen päivän ja illalla olin pyytänyt ruisleipää.
Hoitajista en muista yhtään mitään. Sen muistan hoidoista että olin parvekkeela peiteltynä, silloin oli talvi. Olin kai sängyssä ja keuhkojako sillä hoidolla vahvistettiin?
Eilen kun katselin tuota rakennusta niin mietin milläköhän parvekkeella olin ollut.

 Valokuvamaisen selvästi muistan kaksi tapahtumaa huoneesta jossa olin. Se oli iso, pitkulainen  huone jossa meitä oli ehkä kuusi  tai kahdeksan. Vastapäätä olivat isommat lapset. Viereisen sängyn tummatukkainen poika alkoi sylkeä päälleni ja silloin vastapuolelta isompi tyttö haki nopeasti hoitajan. Jotenkin ihmeellisesti näen sen tilanteen vieläkin, tytöllä oli jotain sinistä vaatetta yläosassa ja olkapäille ulottuvat hiukset. Tyttö jotenkin kumartui nopeasti kohti kuin lohduttaakseen ja lähti hakemaan hoitajaa. Jos osaisin maalata, se tilanne olisi helppo toteuttaa paperille.
Hoitaja tuli ja laittoi valkoisen sermin sänkyjen väliin.

 Toinen tilanne jonka muistan oli se kun hain sängyn viereisestä kirjahyllystä kirjan. Muistan sen kirjahyllyn, se oli sininen ja ohuista laudoista tehty. Hyllyssä oli myös leluja.
En olisi ilmeisesti saanut nousta sängystä koska sen jälkeen sidottiin kädet ranteista kiinni sängyn reunaan. Jotenkin muistan ne nauhatkin.
Mutta en mitään sellaista mitä sanottiin, oltiinko vihaisia, itkinkö?

 Tätä voi tietysti epäillä, pystyykö 2,5v lapsi muistamaan tällaisia asioita. Mutta eihän niitä kukaan muu ole voinut kertoa. Erityisesti ihmettelen sitä miten selvä mielikuva on tytöstä joka auttoi. Ja siitä miten kädet sidottiin. Ne ovat varmastikin olleet järkyttäviä kokemuksia lapselle, jonka elämä oli ollut siihen saakka turvallista.
Tämän kokemuksen jälkeen pelkäsin valtavasti valokuvaamista, ehkä alle kouluikäiseksi saakka. Siellä on saattanut olla tutkimuslaitteita jotka jollain tavalla muistuttivat kameraa, en tiedä.

Joskus sitä miettii miten tämä kokemus on vaikuttanut ja luulen ja uskon että on!
Tämä eilinen käynti sairaalan pihalla vaikutti jollain tavalla, jopa uniin. Aikaisemmin  en edes ajatellut tällaista muistelua postaavani.
Tämähän on luontoblogi :)

ITE-taidetta

Vierailin tänään perinteisesti, niinkuin joka kesä, Parikkalan patsaspuistossa ja olen tästä taas niin innostunut etten malta olla esittelemästä teille näitä kuvia.

Lisää tietoa löytyy www.patsaspuisto.net sivuilta.

Puisto on ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen ( 1944-2010 ) yli 50-vuoden elämäntyö jota hän on tehnyt muun vakinaisen työn ohella.
Rönkkösen menehdyttyä maaliskuussa 2010 äkilliseen sairaskohtaukseen, tuli eteen miten puistoa tulevaisuudessa hoidetaan. 22.9.2011 perustettiin Patsaspuiston kannatusyhdistys joka vaalii taiteilijan elämäntyötä.
Kanatusyhdistykseen voi liittyä halutessaan, lisää tietoa löytyy www-sivuilta.
Sen pitemmittä puheitta, antaa teosten puhua!

Juoksutus

Kävin tänään kuvaamassa  Imatran koskea.
Saimaan juoksutusta on juuri lisätty 1000 m3 /s ja vedenpinta on hitaasti kääntymässä laskuun.
Vuoksen vesistöalueen alkupuolisko on ollut sateisin yli 50 vuoteen ja Saimaa samoilla korkeuksilla kuin 1899 ja 1924 tulvien alla.

Imatran koski on 1300 metrin pituinen ja tästä veden matka jatkuu Vuoksea pitkin päätyen lopulta itärajan ylittäen  Laatokkaan.

Juoksutuksilla on tarkoitus madaltaa Saimaan pintaa lokakuun puoliväliin mennessä 5-15 cm

Ehkäpä meidän mökkilaiturimmekin saa vielä päänsä veden pinnalle, nostovara loppui jo viikkoja sitten.

Patsaspuisto

Eilisen reissun toinen kohde oli Parikkalan patsaspuisto. Paikka on aivan 6-tien vieressä.
Kannatti pysähtyä!
Parikkalalaisen Simpeleen paperitehtaan prässimiehen Veijo Rönkkösen (1944-2010) erakoituneen ITE-taiteilijan koko elämänmittainen työ.
Ensimmäinen betoninen patsas on valmistunut 1961. Lähes viidenkymmenen vuoden uurastuksen tuloksena teoksia ehti syntyä viitisensataa.

Sanotaan että suurin osa patsaista oli vaivoin peiteltyjä omakuvia.

Puistossa voi tavata monia kansallisuuksia, intialaisia hillittyjä hinduja, afrikkalaisia, kreikkalaisia jne. Lähes kaikilla näistä hahmoista on tekohampaat, joka näyttävät aika huvittavalta, oppaassakin sanotaan että hahmot näyttävät näissä proteeseissaan aika groteskeilta :)

Taiteilijan koti oli keskellä tätä puistoa. Hän on itse sunnitellut ja toteuttanut ympärillä olevan puutarhan. Kasveja arvioidaan olevan 500 lajia. Viljeltyjä sekä luonnonvaraisia, Parikkalan alue kuuluu Sortavalan lehtometsävyöhykkeeseen joten ilmasto on suotuisa kasvien menestymiselle. Jopa useissa patsaissakin on kukille suunniteltu paikkansa.
Villi puutarha elää omaa elämäänsä.

Puistossa on betonilaatoista tehtyjä polkuja, joissa on taiteilijan jalan ja kädenjälkiä näyttämässä kulkusuuntaa, On toivottavaa ettei poluilta poiketa.

Puiston keskellä on Joogatarha jossa on 250 joogaavaa hahmoa. Rönkkönen oli suuri joogaaja hänen sanotaan hallinneen kaikki kuvaamansa asanat.

Osaa patsaitten betonipinnasta peittää sammalet ja jäkälä. Se näyttää tässä kaiken rehevyyden keskellä ihan hauskalta.

Joogatarhaa sanotaan alueen henkiseksi keskukseksi.

Rönkköstä pidettiin pidättyvänä henkilönä jonka elämänilo löytyi vähitellen.
Viimeisenä kesänä valmistui monien vuosien työ, satakunta lasta käsittävä paraati.

Taiteilijan äkillisen kuoleman johdosta käytiin kovasti keskustelua puiston kohtalosta.
Puiston uusi omistaja on teollisuusneuvos Reino Uusitalo ja erinäisin järjestelyin tulevaisuus on nyt turvattu ja patsaspuisto on pysyvästi avoinna yleisölle.

Ihan huikea retki kun ei tiennyt yhtään tuleeko vastaan musliminainen, Väinämöinen, kameli vai mitä!

Apeutta kerrakseen

Ylitimme eilen valtakunnan rajan Svetogorskin kohdalta ja siitä jatkoimme Viipuriin. Tämä kyseinen tie oli jo elämys sinänsä.
Aamupäivä oli kovin sateinen ja pilvinen.  Harmaus vielä lisää näitten kuvien apeutta.

Muistan kyllä mikä tämä kylä oli nimeltään mutta en halua laittaa sitä tähän, kovin paljon surullista katsottavaa, katsoi mihin suuntaan tahansa. Eikä tämä ollut suinkaan ainoa kylä missä näytti tältä.

Siinä oli aika helpoa katsoa asioita linssin läpi ja ajatella ja ihmetellä miksei mitään tehdä. Pieni kohentaminen kun ei edes paljoa maksaisi. Mutta ellei ole halua eikä ........voimia.

Ympäröivä luonto kun  olisi niin valmis kohennukseen, vanhoja kauniita puita, valkovuokot kukkivat ympärillä, silmut pullistelevat valmiina vihertymään, kevät on puhkeamassa kukkaansa.

Toivottavasti se antaa voimia!

Tuntui etä tämä apeus oli tarttunut eläimiinkin.

Ettei tämä menisi nyt ihan apeaksi niin lopuksi kerron että matka oli oikein mukava hyvässä seurassa ja kyllä siellä Viipurin päässä oli ihan kaunista katsottavaakin.