Muistelua

Kävin sunnuntaina katsomassa Tiuruniemen vanhaa funkkistyylistä sairaalarakennusta, tuolla alueella olen käynyt aikaisemmin vain yhden kerran lukuunottamatta sitä aikaa josta kohta kerron.
Sairaalarakennus on valtava rakennelma jolla on pituutta 160m, ylöspäin kohoaa ylväästi kahdeksan kerrosta.
Sairaala valmistui 1939 tuberkuloosisairaalaksi. Alkanut sota muutti käyttötarkoituksen sotasairaalaksi, sairaalaksi nro.43 Välillä se toimi alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, kunnes sota taas vuosina 1941-44 muutti käytön sota- ja kenttäsairaalaksi.
Myöhemmin toiminta jatkui erikoislääkärijohtoisena keuhko- ja reumasairaalana.
Sen jälkeen siellä toimi Etelä-Karjalan allergiakeskus  ja ympäristöistituutti.
Viimeisimpänä vuokralaisena oli Joutsenon pakolaiskeskus. Rakennus on nyt tyhjillään ja rappeutumassa  päiväpäivältä yhä lisää.

 Selvitin nyt ensimmäisen kerran sairaalan historiaa, kun tämä rakennus kuuluu tavallaan omaankin "historiaani." Olin kaksi ja puolivuotias kun vietin tässä sairaalassa kolme kuukautta.
Ilmeisesti angiinan jälkitautina keuhkorakkuloihin  oli kertynyt  nestettä.
Siihen aikaan, 50-luvulla  lapsi jätettiin sairaalaan ilman vanhempiaan, tai edes mahdollisuutta heidän vierailuunsa. Tuntuu mahdottoman pahalta ajatella että jo valmiiksi arka pieni tyttö jätettiin sinne yksin. Näin ajattelivat vanhempanikin. Äiti kertoi että hoitaja oli sanonut että näin pieni lapsi tottuu tilanteeseen, ei kannata tulla katsomaan koska ikävä silloin yltyy.

 Sinne sitten jäin. Olin itkenyt koko sen päivän ja illalla olin pyytänyt ruisleipää.
Hoitajista en muista yhtään mitään. Sen muistan hoidoista että olin parvekkeela peiteltynä, silloin oli talvi. Olin kai sängyssä ja keuhkojako sillä hoidolla vahvistettiin?
Eilen kun katselin tuota rakennusta niin mietin milläköhän parvekkeella olin ollut.

 Valokuvamaisen selvästi muistan kaksi tapahtumaa huoneesta jossa olin. Se oli iso, pitkulainen  huone jossa meitä oli ehkä kuusi  tai kahdeksan. Vastapäätä olivat isommat lapset. Viereisen sängyn tummatukkainen poika alkoi sylkeä päälleni ja silloin vastapuolelta isompi tyttö haki nopeasti hoitajan. Jotenkin ihmeellisesti näen sen tilanteen vieläkin, tytöllä oli jotain sinistä vaatetta yläosassa ja olkapäille ulottuvat hiukset. Tyttö jotenkin kumartui nopeasti kohti kuin lohduttaakseen ja lähti hakemaan hoitajaa. Jos osaisin maalata, se tilanne olisi helppo toteuttaa paperille.
Hoitaja tuli ja laittoi valkoisen sermin sänkyjen väliin.

 Toinen tilanne jonka muistan oli se kun hain sängyn viereisestä kirjahyllystä kirjan. Muistan sen kirjahyllyn, se oli sininen ja ohuista laudoista tehty. Hyllyssä oli myös leluja.
En olisi ilmeisesti saanut nousta sängystä koska sen jälkeen sidottiin kädet ranteista kiinni sängyn reunaan. Jotenkin muistan ne nauhatkin.
Mutta en mitään sellaista mitä sanottiin, oltiinko vihaisia, itkinkö?

 Tätä voi tietysti epäillä, pystyykö 2,5v lapsi muistamaan tällaisia asioita. Mutta eihän niitä kukaan muu ole voinut kertoa. Erityisesti ihmettelen sitä miten selvä mielikuva on tytöstä joka auttoi. Ja siitä miten kädet sidottiin. Ne ovat varmastikin olleet järkyttäviä kokemuksia lapselle, jonka elämä oli ollut siihen saakka turvallista.
Tämän kokemuksen jälkeen pelkäsin valtavasti valokuvaamista, ehkä alle kouluikäiseksi saakka. Siellä on saattanut olla tutkimuslaitteita jotka jollain tavalla muistuttivat kameraa, en tiedä.

Joskus sitä miettii miten tämä kokemus on vaikuttanut ja luulen ja uskon että on!
Tämä eilinen käynti sairaalan pihalla vaikutti jollain tavalla, jopa uniin. Aikaisemmin  en edes ajatellut tällaista muistelua postaavani.
Tämähän on luontoblogi :)