lauantai 14. heinäkuuta 2018

Kesäkuulumisia

Tämä kesä on tuntunut pitkältä, se on tietysti ihan positiivinen asia. Johtunee siitä, että toukokuu oli jo niin kesäisen lämmin.
Pitkä kuiva ja lämmin jakso kuritti vähän luontoa, alkoi jo pelottamaan, että riittääkö mitään ihasteltavaa enää loppukesälle.


Kyllä näyttää riittävän. Tein eilen kuuden tunnin kuvausreissun, lämmintä oli +25°, tänään ei voimia riittänyt kuin kolmen tunnin reissuun, kun mittari näytti +28° Vähän liikaa, onneksi kotona voi vilvoitella ilmalämpöpumpun avustuksella.

Tämä luonnonkukkakimppu ilahdutti juhannuksena.



 Yritän vähän kehittyä eteenpäin tässä kuvaamisessa. Nyt on innostusta taustoihin, tässä kohtaa yllätyin ihan positiivisesti kun purin kuvat kortilta. Taustainnostuksesta johtuen olin niin hyvilläni.
Hämähäkki on verkossaan, taustalla huovinkukkaa ja mökkipolku, miten ihmeessä tuo ruskea sävy ilmestyi noin runsaana.



 Nyt on kissankellojen aika, tuo sininen sävy taitaa olla maailman kauneinta.
 Tänään kiinnitin huomiota siihen, miten erilaisia nuo kellot ovat, sekä kooltaan, että muodoltaan. Riippuukohan se kasvupaikan olosuhteista vai mistä.


 Leppäkertutkin ovat saapuneet näkyville, uskaltaisiko jo sanoa, että runsain määrin. Huomasin myös että kirvojakin näyttää olevan, joten niillä ei ole mitään huolta huomisesta.
Kyllä tuo seitsenpistepirkon ilmestyminen jaksaa aikuistakin aina ilahduttaa. Muistan nuoruudesta kesän kun näitä oli ihan valtavasti, kaduilla punaisena virtana, sekä Saimaan pinnalla ihan lautoiksi asti.


 Miulla on kamerarepussa aina iso musta jätesäkki. Miksikö? Se on kuvausalusta, menee pieneen tilaan, eikä välitä kastumisesta. Lemmikin kukkia kuvatessa levitin sen useammankin kerran maahan, ne kun kasvavat vähän kosteammilla paikoilla.
 En ole muuten onnistunut kamppaamaan yhtään lenkkeilijää, vaikka joskus röhnötän lenkkipolunkin varressa.



 Tässä toinen taustaltaan yllättävä hämähäkkikuva.
Tausta näyttää melkeinpä siltä kuin se olisi öljyväreillä tehty, kuin joku entisaikojen kuuluisa kuvataiteilija olisi sen aikaansaanut. Jos nyt yrittäisi tuota uudelleen, se ei varmastikaan onnistuisi.



 Vähältä piti etten taas myöhästynyt, nurmikohokki oli onneksi jättänyt pari vartta vähän myöhempään kukintaan.
Tämä on jotenkin niin jännä ja viehättävä kasvi, hyvin kuvauksellinen.



 Mustikka-aika on alkamassa. Paikallislehti kertoi että thaimaalaiset poimijat ovat jo saapuneet. Onneksi, ettei tätä upeaa marjaa jää niin paljon metsiin.
Meillä kotona mustikka kuuluu monen aamupalan yhteyteen. Sillähän kerrotaan olevan positiivista vaikutusta silmiin ja ihan tutkitustikin.





 Heinäsirkka uskoi olevansa hyvässä piilossa ja annoin sen uskoa, että näin on.
Koska näen tällä hetkellä melkoisen huonosti, harmittaa kun en pääse oikein täydellä temmolla kuvamaan näitä pienempiä otuksia. Elokuun puolivälin tienoilla pitäisi saada apua tähän harmittavaan ongelmaan.



Mukavaa kesää kaikille täällä vieraileville. Toisilla on loma jo varmastikin ollut ja toisilla se on edessä.
Nauttikaa luonnosta, kameran kanssa tai ilman.
 Olen muuten tämän kuvaamisen suhteen niin taikauskoinen, etten lähde juuri minnekkään ilman kameraa, koska silloin se susi taikka ilves varmsti kulkee ohitse.

torstai 17. toukokuuta 2018

Kevään tapahtumia

Olen iloksen päässyt tänä keväänä kuvaamaan monia sellaisia tapahtumia ja asioita joita en ole koskaan ennen nähnyt, saati kuvannut.


 Tytär oli kuullut metsosta, joka olisi helposti kuvattavissa. Siitä oli myös kerrottu varoituksen sana, jonka kyllä otimme ihan tosissamme. Ja myös siten, ettemme halua tätä metsoherraa tarpeettomasti häiritä.


Eipä tainnut mennä viittäkään minuuttia kun autoilimme ilmoitetulle paikalle metsätien varteen. Tuolta puun takaa se ilmestyi ja tuli ilmoittamaan, että ymmärrämmekö me nyt varmasti kenen reviirille olimme saapuneet. Ymmärsimme kyllä, ja pysyttelimme autossa.


Kun se siirtyi vähän kauemmas, niin kurkistelin autosta ulos ja kuvasin ihan tosi kiireellä. Autoa se enimmäkseen kiersi ja sätti meitä kiukkuisesti.


 Kun emme ymmärtäneet lähteä, kaikesta pomotuksesta huolimatta. Se hyppäsi yht'äkkiä auton konepellille, siinä ote lipsui pahemman kerran. Nokkaisi pari kertaa niin että tuulilasiin tuli aivan kivenhakkaaman jälkiä (tätä ei muuten kotona uskottu, että näin voin käydä) mutta asiasta on aivan vedenpitävät silminnäkijähavainnot. Siitä kiipesi katolle ja keikkui siellä ihan kuin olisi päättänyt jäädä sinne,  epäilimme jo  pitääkö tästä lähteä ajamaan metso katolla. Samalla tietysti huolestutti, mitä jälkeä se saa maalipintaan (sai kyllä).


 Komea, upea lintu se on. Tämän ulkokuori ei ollut aivan moitteeton se oli jossain saanut siipeensä, koska ainakin yksi pyrstösulista puuttui.


 Sinne se jäi metsätien varteen mahtailemaan reviirinsä rajalle. Toivottavasti se löytää itselleen puolison. Mahdollisille lapsille olisi ainakin luvassa hyvät itsetunnon geenit :)



 Toinen mielenkiintoinen juttu mitä kuvasin oli muurahaisten muuttopäivät. Koska näen tällä hetkellä melko huonosti (molempien silmien leikkaukset tulossa) niin piti mennä suunnilleen nenä maahan ihmettelemään mitä tässä oikein tapahtuu. Tosiaan, muurahaiset muuttivat toisia lajitovereitaan pesästä toiseen. Sama kantamistyyli tyyli kaikilla, eikä tuo kannettava juurikaan rimpuillut. Tuostakin lehden päältä oli melkoinen pudotus, noin muurahaisen mittakaavassa. Sinne vaan, tuleekohan muurahaisille mustelmia :)


Niitä siirrettiin varmastikin tuhansia, kantajien virta oli loputon, molempiin suuntiin. Toisia tuli vastaan hakemaan, kun toisilla oli kantamus jo sylissään. Ja virta kulki suunnilleen samaa polkua pitkin.
Välillä piti tyhjentää vastavalosuoja uteliaimmista :)



 Sammakkojakin kuvasin ensimmäistä kertaa, tätä kututapahtumaa.
Nyt todella onnistui ajoitus, tuo tapahtumahan on melko lyhyt. Taisin tehdä kyykyssä olemisen ennätyksenkin, yritin olla mahdollisimman paikoillani, koska ihan pienikin liike sai ne veden alle painuksiin, eivätkä ne heti sieltä nousseet.
Melkein nauratti ääneen, se oli jotenkin niin huvittavaa, kun kymmenet silmäparit tulivat tuijottamaan tätä ihmisihmettä. Siinä sitten tuijoteltiin, ihminen elämänsä pisimmässä kyykkyasennossa ja sammakot omassa elementissään. Oli hurjan mielenkiintoista!


 Näin mahdottoman monia lemmenpareja, melko onnellisen näköisiä nämäkin, eikö?
Ja se kurnutus, tasaista jatkuvaa ääntelyä, eikä niin hiljaistakaan.


 Tämä kuva on jotenkin vähän epämiellyttävä!
Joukossa oli ihan poikkeavan värinen sammakko, jonka räpylät vilkkuivat noissa parittelutouhuissa kovin näkyvästi. Jotenkin tulee mieleen kuolleen sammakon jalat.


 Tämäkin haave täyttyi, sain kuvattua rantakäärmeen. Olin vain kuvitellut sen mielessäni kookkaammaksi. Käärme viihtyi enimmäkseen tuolla varvikon suojassa, joten kovin kummoisia kuvia en saanut.


 Rantakäärmereissulla tapasin myös mustimman kyyn, mitä olen koskaan nähnyt. Sen suupielissäkin on tuollaista kuparin sävyä, muuten ne ovat yleensä valkoiset. Koska olen sen sen käärmepelkoni selättänyt, niin sanon että upea yksilö.


 Kangasvuokko on kukintansa kukkinut. Parhaan kangasvuokkopaikan ovat talviset metsätyöt osittain pilanneet. Ja taas siellä oli kuoppa, joku yrittää saada kangasvuokkoa kasvamaan pihallaan. Uskoisin että huonoin tuloksin ja luvatontahan tämä on.


Ja sain tietää valkovuokkopaikastakin ja pääsin kuvaamaan tätäkin keväistä kaunotarta.
Tällaisia onnellisia kuvaussessioita!

Mukavaa kevättä tai pitäiskö jo sanoa kesää teille kaikille!

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Tammikuun kuvia

Olen mahdottoman iloinen siitä, että olette täällä, huolimatta siitä etten ole päivittänyt pitkään aikaan.
Kuvaaminen on ollut tavallista vähäisempää.
Uskoisin että monet muutkin kuvaamisesta innostuneet ovat harmitelleet näitä pimeitä viikkoja, joita tuolla takana on melkoinen määrä. Ei voi kun toivoa parempaa!


Tuolla kuun alkupuolella oli eräs melko tuulinen päivä, tuulensuunta näytti siltä, että nyt olisi mahdollisuus päästä kuvaamaan tyrskyjä Suur-Saimaan rannalle.
 Perillä ei tarvinnutkaan pettyä.


 Aallot vyöryivät melkoisella voimalla rantaan. Välillä tuuli innostui puhaltamaan niin, että oli  vaikeaa, jopa vähän vaarallistakin liikkua siellä jäisillä kivillä. Jokainen aalto osaltaan kasvatti jääveistosten kokoa ja näköä.
Kameraa siinä kävi vähän sääliksi, kun vesi pärskyi muutaman metrinkin päähän rantaviivasta. Sitä oppi kyllä huomaamaan, millaiselle aallolle kannattaa kääntää selkänsä.
Voi että nautin siitä luonnon voimasta, olisi kai pitänyt syntyä jonnekkin vähän tyrskyisempään maahan :) Tämän nyt voisi ehkä jättää sanomatta!


 Kuuden päivän kuluttua, halusin mennä katsomaan, mitä sinne nyt kuuluu.
Koko iso selkä oli jäässä, siellä oli jopa retkiluistelijoita. Ja  rantaviiva useampien kymmenien metrien matkalta, oli täynnä näitä jääpuikkoja ja niitten kymmeniä, kymmeniä erilaisia versioita. Luonto oli päättänyt taas näyttää mitä osaa.


 Jää oli aivan kirkasta, mitä nyt ihan kevyttä lunta oli satanut hiukan siinä aamulla. Onneksi oli paljon päällä, parisen tuntia pötköttelin ja kuvasin tuossa jään pinnalla.


 Parin päivän päästä kävin taas uudelleen.
Jäälle oli tullut vettä ja edellisenä päivänä satanut räntälumi, oli pilannut lähes kaiken. Jääpuikoista osa oli katkennut, kun rataviivan jäävälli oli romahtanut. Suurin osa oli sohjon peitossa. Pettymys oli suuri.


 Mitäs sitten! Onneksi pakkaspoika tuli hetkeksi vierailemaan ja sain jäädytettyä tällaisen ohuehkon levyn jota kuvata. Ja aurinkokin päätti näyttäytyä eräänä iltapäivänä, kuvaajan avuksi.


Kauniitahan nuo vesikuplat ovat katsella paljainkin silmin, mutta makromaailma näyttää toisinaan ihan ihmeitä.


Vielä lisää kun suurennetaan, kuplat näyttävät ihan kauneimmilta helmiltä. Jääkerros oli kuitenkin sen verran paksua, etten osannut ottaa tarkempaa kuvaa.               


 Pakkanen kiristyi lisää, vesi jäätyi jo ämpärissäkin. En vaan ole vieläkään keksinyt, miksi toisinaan kuplia muodostuu paljon ja toisinaan taas ei montakaan. Johtuuko se jäätymisnopeudesta, pakkasen kireydestä, vai mistä.
Muutamien vuosien takaisen paperikukkainnostuksen aikaansaannoksia löytyy varastosta ja päätin kokeilla yhdistää jäätä ja paperikukkia.
No, en nyt oikei tiedä... Tämä "taidehan" ei nyt kauaa säily :)


 Eilinen oli aivan pilvetön päivä, joka suorastaan pakoitti ulkoilemaan. Kävin Kärnäkoskella sekä Partakoskella katsomassa, löytyykö sieltä jääveistoksia. Eipä ollut, vesi on niin korkealla, että kosken kivistä suurin osa oli veden alla.


 Koskikara oli paikalla,  pysytteli kylläkin vastapäisellä rannalla, sirkutellen ihan iloisestti. Olin luullut, että sirkuttelu alkaa myöhemmin keväällä, mutta totta se oli.


Oli ihanan näköistä kun lumi kimalteli, jotenkin tuli  jopa pikkiriikkisen keväinen olo.

Marianna, lämpimästi tervetuloa lukijaksi!

Olen jäänyt pahasti Instagram-koukkuun.
Kun olen aina tykännyt katsella kuvia, aikoinaan ihan tuntemattomienkin albumeita ja otoksia.Niin  tuolta maailmastahan niitä löytyy, pilvin pimein, ympäri maailmaa.
FB ja blogi ovat siitä syystä jääneet vähän toissijaisiksi. Silti tuntuu. että olen ihan liian some-riippuvainen :)
Blogia en kuitenkaan jätä, koska tykkään tästä blogimaailmasta kuitenkin!

Mukavaa kevään odotusta teille kaikille!


perjantai 25. elokuuta 2017

Reissu Laatokan ympäri

Haave toteutui, pääsin kiertämään Laatokan, matkaa tuli moottoripyörän selässä istuen jonkin verran yli 1100km.
Teitten kunto ja ylläpito olivat ajoittain ihan uskomattoman huonolla tolalla, mutta löytyi myös valtavan hienoa nelikaistaisia moottoritietä Pietaria lähestyttäessä.  Liikenteeseen mahtuu todella törkeitä ohittajia, teitten varsien muistoseppeleet kertovat tästä karua kieltään.
Halusin kuvata kaikkea unohdettua, asioita jotka joskus ovat olleet tärkeitä ja rakkaita. Joten nämä kuvat ovat aika surullistakin katsottavaa.
Kuvausaikaa jäi ymmärrettävästi vähän, koska matka oli tarkoitus tehdä neljässä päivässä.
Ensimmäisen päivän määränpää oli Sortavala, siinä matkan varrella oli tämä suomalaisten rakentama voimalaitos. Nimi ei tule nyt millään mieleen.


 Mielenkiintoinen kuvattava, ajan hylkäämä, rapistunut  rakennelma, joskus ollut varmasti hieno ja toimiva.
Vieressä vasemmalla näkyy uuden voimalaitoksen tiiliseinää.  Meidät kutsuttiin  porttien sisäpuolelle tutustumaan tähän uuteen laitokseen.


Sortavalassa olimme sen verran myöhään, ettei kuvausvaloa riittänyt pitkään. Aamulla ennen Aunukseen lähtöä ehdin kuvata puolisen tuntia.


 Äidin puolen suku on Sortavalasta kotoisin ja sen vuoksi tämä paikka kiinnosti ihan erityisesti.
Mummo ja hänen sisarensa muistelivat paljon, niitä tarinoita ja muisteluita oli mukava kuunnella. Olisi vain pitänyt silloin, kun oli mahdollisuus laittaa asioita ylös, jopa haastatellakkin. Sortavalassa on ollut hyvin vilkas kulttuurielämäkin siihen aikaan.


 Jonkinlainen kaipuu tähän kaupunkiin jäi, mahdollisesti v.2019 kesällä tulee toinen mahdollisuus.
Mietin kun tuolla kävelin, että onko mummo kulkenut näitä samoja reittejä ja varmasti onkin.





 Vaikka kaikki on niin rapistunutta ja tavallaan ankeaakin, niin silti omalla tavallaan kaunista. Pihoilla saattoi olla mahtava kukkaloisto, ikkunoissa pitsiverhoja ja kukkia. Ja vihreää, vaikkakin ylikasvanutta.
Pieninkin toimenpitein saisi viihtyisyyttä lisää. Ovatko sodan jälkeen tuonne siirretyt ihmiset/suvut tavallaan juurettomia, etteivät he jaksa eivätkä viitsi.





 Jotkin talot vaikuttivat siltä, ettei niissä voisi asua, mutta jokin asumisesta kertova pieni merkki vakuutti, ettei näin ole kuitenkaan.


 Ulkoverhouksissa oli uskomattoman hienoja yksityiskohtia, sen ajan kirvesmiehet ovat jaksaneet ja saaneet näpertää. Katujen varsilla oli myös maalattuja rakennuksia, vaaleanpunaisia, sinertäviä, vihreitä, joskin rapistuneita nekin maaleistaan.







Sortavalasta matka jatkui Aunukseen. Matkan varrella entisessä Salmin pitäjässä oli reissun ehkä vaikuttavin nähtävyys.
Pommituksissa vaurioitunut ja sen jälkeen oman onnensa nojaan jätetty Salmin ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko. Kirkkoa rakennettiin 7 vuotta ja se valmistui 1825
Tänä kesänä on päätetty että kirkkoa aletaan entistää lahjoitusvaroin.


 Kirkko on korkealla mäellä, kauniilla paikalla.
 Kuvat kertokoot puolestaan, mieletön urakka  entisöijille jos asiat niin etenevät.











 Joku oli tuonut luonnonkukkia. Se oli niin karun kaunis yksityiskohta, kaiken tuon rapautumisen  keskellä.


 Kirkon lattian alta kurkisti poika. Hän kysyi :"Suomi?" Kysyin saanko ottaa kuvan ja hän lupasi ja hymyili nätisti.
Poika vaikutti ihan siistiltä ja mukavalta, tuskin hän siellä majailee. Kirkon lattiaa on kuulemma siivottu kaikesta tiilimurskasta, jospa tämä liittyy jotenkin siihen.


 Aunuksessa yöpymisen jälkeen matka jatkui Pietarin kautta, Nevaa myötäillen seuraavaan yöpymispaikkaan Terijoelle.
Nämä kaksi kuvaa ovat Nevan varrelta.
Piertarin nähtävyyksiä ohimennen katseltuna, tuntuu siltä että Karjala on unohdettu todella ihan kokonaan.