lauantai 24. syyskuuta 2016

Melkoisia lemmikkejä

Kuusamon reissuun mahdutimme myös käynnin suurpetokeskuksessa. Koirasusien tapaaminen  oli henkilökohtaisesti kaikkein hykerryttävin ajatus.
Näistä Suomen suurpedoista oikeaa sutta, eikä myöskään ahmaa tuolla ollut mahdollisuutta nähdä. Paikan sielu on Sulo Karjalainen, monet orvot karhunpennut hoitanut ja hoivannut konkari. Otsikko juontaa tähän, nämä eläimet tavallaan hänen rakkaita lemmikkejään.


Erittäin hyvä että lippuun sisältyy opastus, kokemuksesta tulee näin paljon rikkaampi.
Ihan ensimmäisenä katseet kohtasivat kahden urospuolisen koirasuden kanssa. Ne lepäilivät häkissään hyvin levollisen näköisinä. Todella kauniita eläimiä, kaivattu elämyskokemus toteutui!
Toivon niin kovasti että pääsisin joskus kuvaamaan oikeaa sutta.


 Seuraavana olivat vuorossa erilliset karhuaitaukset . Siellä elelivät yksin tai kaksin, Nätti, Juuso, Tessu, Reeta, Niisku ja Vyöti. Karhuista suurin osa on löydetty ja otettu hoivaan, syystä tai toisesta orvoksi jääneinä. Sulo Karjalainen on toiminut varaemona. Siinä on saanut eräänkin kerran ojentaa tuttipulloa, että nämä nallukat ovat saavuttaneet aikuisikänsä.
Oppaan mukaan jokainen on ihan oma persoonansa. Kuuluisin porukasta taitaa olla Juuso, taidemaalarinakin kunnostautunut kaunosielu.
Karhut osasivat jonkin verran temppuja, joista tietysti palkintona oli  herkkupala. Omenat, porkkanat ja viinirypäleet näyttivät maittavan. Kerjäämisen ne näyttivät kyllä hallitsevan :)


 Melkoinen on tuo karhun tassu, eipä tekisi mieli kättä ropata. Betonilla käveleminen on ilmeisesti vähän tylsyttänyt kynsien kärkiä. En ihmettele yhtään että karhu istuu joskus puussa :) Tuskin kuitenkaan tämä allaoleva Juuso.


 Aikamoinen köriläs karhuksikin, painaa lähelle viittäsataa kiloa. Hädintuskin se mahtui tuosta luukusta ulkoilualueelleen. Eikä se olisi oikein edes viitsinyt tulla, ei vaan tainnut huvittaa. Opas kertoi että talvi- ja talviunet tiputtavat vähän tuota painoa.
Juusolle saimme antaa herkkuja.
Annoin pari omenaa. Miltäs se tuntui? Eipä juuri miltään, sehän oli niin ystävällisen näköinen nallukka kuin olla ja saattaa :)


 Ennen ilveksien aitausta oli kettuaitaus. Kettu nukkui meistä mitään välittämättä. Vähäsen raotteli silmiään ja jatkoi uniaan.
Sitten nämä ilvekset. Osa  nukkui päiväuniaan, kolme kaverusta lähekkäin samassa mytyssä, en oikein päässyt kuvaamaan. Tarha oli reilun kokoinen, hienosti liikkumatilaa. Ilveksen kevyttä, venyttelevää liikkumista on mukava katsella.


 Katsokaa noita tassuja. Helppo kuvitella miten pehmeästi ja äänettömästi tämä kissaeläin pystyy etenemään.


Koirasusien aitaus oli valtavan kookas. Lauman emo on koira.  Pentueen koosta en osaakkaan sanoa, olin vain niin ihastuksissani niistä kaikista, etten edes hoksannut laskea lukumäärää.
Tämä yksilö muistutti kaikkein eniten sutta, vaikutti ehkä lauman varauksellisemmaltakin.

Ajatukset olivat kuitenkin vähän ristiriitaiset tuon käynnin jälkeen. Sitä en epäile yhtään, etteikö noilla eläimillä olisi tuolla hyvä olla. Ravintoa, hoivaa  ja liikkumatilaa ihan reilusti.
Jotenkin säälitti kun annoin Juusolle ne kaksi omenaa siitä aidan raosta! Vähän vaikea selittää.

Tietoa paikasta löytyy vaikka kuinka, kun laittaa hakusanaksi, vaikkapa Juuso-karhu.

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Suomen varislinnuista pienikokoisin

Kuukkeli oli ihan ykköstoivomus, siinä mitä Kuusamossa toivoin tapaavani.

Virittelimme tulta Myllytuvan nuotiopaikalla, eikä aikaakaan, niin ensimmäinen kuukkeli pyrähti paikalle. Liekkö savu sen siihen houkutellut. Hieno tunne, hymyilytti.
Hämmästyin linnun kokoa, olin kuvitellut sen mielessäni paljon pienemmäksi.


 Parhaimmillaan niitä oli kolme samaan aikaan.  Lintuperheen reviirin kerrotaan olevan  neliökilometrin suuruisen. Mutta ne voivat käydä ruokailemassa kauempanakin, esimerkiksi juuri tällaisilla turistipaikoilla.
Nuoret ja vanhat linnut näyttävät samannäköisiltä, mutta uloimman pyrstösulan muodosta asiantuntija voi päätellä mitä sukupolvea lintu on.
Elinikää voi kertyä jopa viisitoista vuotta.


 Kuukkeliahan pidetään onnenlintuna, ehkäpä juuri sen takia odotin niin kovasti tapaamista.
Suomalaisessa muinaisuskossa kuukkelin ajateltiin olevan "sielunlintu". Uskottiin että metsämiehen henki siirtyy kuukkeliin hänen kuoltuaan.


 Linnusta on myös poseeraajaksi. Eivätkä ne olleet juurikaan arkoja, hakivat ihan kädeltä ruokaa. Muuten, aika napakka ote kun laskeutui. Reilu "kädenpuristus" :)
Jospa se olikin se onnentoivotus, taidankin uskoa niin!


 Seuraavana päivänä Konttaisen parkkipaikalla, jälleen pienen odottelun jälkeen kuukkeliperhe ilahdutti. Sieltä jostain naavakuusien välistä ne ilmestyivät. Rusinat ja kamerat esille, siinähän se meni, paketti rusinoita :)
Oletettavasti äiti joutui  välillä laittamaan  jälkikasvuaan kuriin kerjäämisen takia, siis äidiltä kerjäämisen. Ilmeisesti poikasen on jo sopiva aika saada itse murua rintansa alle. Ja saihan se.


Rusinat maittoivat. Kuukkeli kerää talvivarastoja koko lumettoman ajan. En kyllä uskonutkaan että paketti rusinoita menee ihan yhdellä aterialla.
Ihana lintu, olipa mukava tavata!
Se lähes täydellinen kuva, siivet avoimina jäi kyllä saamatta, puolihyviä löytyy. Ompahan haastetta sitten seuraavalle kerralle.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Aarteen löytöpaikka

Eikös eläkkin sellainen uskomus,  että sateenkaaren päästä löytyisi aarre. Koskaan en ole käynyt katsomassa. Mietin vain, että kuinkahan monta raha-arkkua sitä on eläissään menettänyt!
Edelleen Kuusamossa kuvattua. Olimme olleet sinä päivänä jo sääksikojulla sekä Kuusamon petoeläinkeskuksessa kuvaamassa.  Paluumatkalla meitä hemmoiteltiin vielä tällä näyllä. Melkein jo tuntui siltä, että Onnettar istuu näkymättömänä samassa autossa :)


 Suuri, upea kaari. Voimakkaamman kaaren vieressä näkyi vielä toinen hennompana. En vaan saanut mukana olevalla objektiivilla koko näkymää.


 Rantaviivan tuntumassa, sammalmättäitten ja pajupuskien suojissa asusteli joutsenperhe. Vanhemmat, sekä neljä poikasta.
 Ihan hiljaisesta toivomuksesta jonka lähetimme, toinen aikuisista lähti lipumaan järvelle. Nousi lentoon ja lensi sateenkaaren ohitse. Mikä tunne, eipä kauniimpaa juuri voi olla. Upea kansallislintumme ja kaunis sateenkaari, hetki elämyspankkiin talletettavaksi!


 En ihan ehtinyt tähän tilanteeseen, kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti.


Kuusamossa ruskan kerrotaan alkavan 13.9 klo.12.00. Lähdimme vähän reilu vuorokausi liian aikaisin pois :)
Luin iltapäivälehdestä mihin tämä perustuu. Suomen presidenttipari, Mauno ja Tellervo  Koivisto olivat Kuusamossa vierailulla 1984. Rouva Koivisto kysyi silloiselta Oulangan tutkimusaseman päälliköltä Juha Viramolta  "Viramo, milloin se ruska tulee?"
Jolloin hän kertoi tämän päivämäärän ja kellonajan. Tieto Kuusamossa alkavasta ruska-ajankohdasta perustui Turun Yliopiston Kevon tutkimusaseman pitkäaikaiseen seuranta-aineistoon. Kellonaika oli kuulemma ihan hatusta vedetty.



Konttainen kylpee ruskan sävyissä, tuossa rannallahan olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan.
Ruskan alkamisen sanotaan riippuvan aina päivän pituudesta, ei mistään muusta. Aurinkoisuus ja sateisuus vaikuttavat ruskan voimakkuuteen, mutteivat sen ajankohtaan.

Hei!
Kysynkin tässä lopuksi, että jaksatteko lukea näinkin pitkiä jaarituksia?
Vai olisiko parempi kuvat kuvina, jaarituksitta?
Yritän tässä muuntautua johonkin suuntaan, mielipiteitä olisi kiva kuulla :)

tiistai 13. syyskuuta 2016

Kotimaanmatkailu avartaa


Kävin parin kuvaajakaverini kanssa viikon mökkireissulla Kuusamon maisemissa. Mukava reissu, yhteinen kiinnostus luontovalokuvaukseen yhdistää meitä.
Sain höpöttää aukoista ja suljinajoista  mielinmäärin, pelkäämättä että keskustelukumppani tylsistyy. Kaverini ovat huomattavasti kokeneempia kuvaajia, toinen kansainvälisesti palkittukin, joten olin todella hyvässä seurassa.
Osallistuimme myös Kuusamo Nature Photo-tapahtumaan.
Vaikutuin siellä ihan valtavasti Kirsi MacKenzien tapaan kuvata, liikutuin ihan kyyneliin saakka tästä hänen kuvaesityksestään.
Jos olette noissa Kuusamon maisemissa liikkeellä, Hannu Hautala luontokuvakeskuksessa on kotkalaisen luontovalokuvaaja Matti Pukin Metsänhenki-näyttely. Kannattaa tutustua!


 Otimme viikon matkasta kaiken ilon irti, siis kuvausilon. Baarit eivät meidän euroistamme hyötyneet ainakaan tällä kertaa :)
Tähänkin tilanteeseen ehtiäksemme, unihiekat piti karistaa silmistään jo viiden jälkeen, jotta olisimme Rukan huipulla katsomassa kuinka aurinko nousee. Ja nousihan se, kuten aina ennenkin. Vaikuttava hetki, hiukan kirpeässä aamuilmassa.


 Iloksemme löytyi kaunista maaruskaa. Pötköttelimme siellä maassa kuvaamassa vastavaloon. Ketään muita kuvaajia, eikä matkailijoita ollut mailla, halmeilla. Ruska-aika oli oikeastaan vasta alkamassa tällä korkeudella.
Tuolta tunturinlaelta alas päästyämme, palkitsimme itsemme runsaalla hotelliaamiaisella. Olin ensimmäistä kertaa tässä porukassa, heillä tämä aamiaistapa on ollut jo perinteenä. Silmänruoan lisäksi vatsakin pääsi nauttimaan :) Tiedättehän, munakokkelia, pekonia, pieniä nakkeja, hedelmiä, kaikkea mitä kotona harvoin on aamiaispöydässä.


 Kuukkeli tämä Pohjoisen lintu, oli oikeastaan ainut kuvaushaaveeni, kaikki muu mitä löytyy bonusta. Tosin olihan meillä kalasääskikoju varattuna, siitä myöhemmin.
Olihan se symppis, mutta mahdottoman ahne, suorastaan syöppö :)
Se kuva, jonka sieluni silmin näin, kuva jossa se olisi siivet levitettyinä juuri laskeutumassa ja tietysti vastavaloon, jäi kyllä saamatta. Onhan haastetta toiseen kertaan!


 Mutta porot, ne eivät ole yhtään parantaneet tapojaan eivätkä viisastuneet maantiekäyttäytymisessään. Niin sanotusti, pojasta polvi ei ole parantunut. Siinä ne tuijottivat ihan tutunnäköisesti, niinkuin aina menneinäkin vuosikymmeninä, mitä nyt Pohjoisessa on tullut matkattua.


 Tämän eläimen tapaamista odotin ja toivoin kovasti ja sehän onnistui!
En kerrokkaan enempää! Laitain tältä reissulta muitakin postauksia ja kerron sitten lisää.


Aamuauringosta tällaiseen ilta-aurinkoon.
Tässä tilanteessa, sattui melko huvittavakin juttu. Kuvasin puisia houkuttelusorsia ihan innoissani, olivat niin hienosti tuossa sinisessä valossa. Sellaista sattuu :D


maanantai 29. elokuuta 2016

Yöpuvussa 24h

Tämän kesän toivomuslistalla oli myös tämä pyjamalude.
Löytyi sattumoisin samalta junaradan penkereeltä kuin palosirkkakin. Kuvaajakaveri oli onneksi valppaana ja tunsi kuvattavankin ennestään.


Pyjamalude tavattiin ensimmäisen kerran v.2006 Turun Ruissalosta.  Ennustettiin että se alkaa melko nopean leviämisensä muuallekkin Suomeen. En malttanut selvittää tämän hetken levinneisyysaluetta.
Se on noin peukalonkynnen kokoinen, täysin vaaraton, jonka voi ottaa huoletta käteenkin.
Viihtyy ojanpientareilla ja niityillä. Koiran-tai vuohenputkien kukinnoilla, joissa käyttää ravinnokseen kukkien ja siemenien nesteitä. Myös lipstikan ja palsternakat kukinnot maittavat. Missään ei mainita että siitä olisi haittaa kasvillisuudelle.


Tuolla paikalla oli melko vaaleita yksilöitä, nuori aikuinen on vaaleampi. Joukossa oli joku huomattavasti punaisempikin, kyse on sitten ilmeisesti vanhemmasta yksilöstä.
Talvehtii aikuisena ja uusi raitapaitasukupolvi syntyy keskikesällä. Kerrotaan että erityisesti tiaiset käyttävät pyjamaluteita ravinnokseen.


 Aika hassu väritykseltään, yläpuolen raitakuosi vaihtuukin alapuolella pallokuosiin.
Jossain tuolla mietittiinkin vähän leikillisesti, että mahtaako pyjamaluteesta tulla kilpailija kotoiselle tutulle leppäkertullemme.
Mietittiinpä jopa sitäkin että, että keksisikö joku laulun tälle hauskannäköiselle luteelle.


 Annan kuitenkin pisteeni tälle tutulle seitsenpistepirkolle, joita on ollut tänä kesänä ilahduttavan paljon :)


Ja puolukoita, ihania tummanpunaisia, mehukkaita puolukoita.
Tänäänkin söin suoraan tuolta metsästä, niin että sain suulakeni kipeäksi. En vain malttanut lopettaa sitä herkuttelua.

torstai 25. elokuuta 2016

Sirkka

Kuvaajakaveri tiesi paikan josta voisi löytää näitä vaarantuneita palosirkkoja.
Iloksemme löytyi, vaati vain sen että aurinko tuli näkyviin ja alkoi lämmittää. Laji viihtyy paahdeympäristöissä, tässä tapauksessa junaradan penkereellä. Laji on Suomessa vaarantunut, tästä syystä osa esiintymisalueista on suojeltuja.


 Koiras paljastaa lentäessään oranssit takasiivet ja pitää  melko kuuluvaa rätisevää ääntä. Äänen merkitystä ei varmasti tiedetä. Oletetaan sen liittyvän siihen, että naaraat äänen kuullessaan alkavat erittää feromonia, jolla houkuttelevat koiraat luokseen.


 Erittäin vaikea kuvattava, loikat/lennot ovat pitkiä. En millään ehtinyt vauhtiin mukaan, joten olen erittäin tyytyväinen tähän ainoaan kuvaan, jossa palosirkan siivet näkyvät edes kohtuullisesti.


keskiviikko 17. elokuuta 2016

Mikä täällä haisee?

Näin ihmettelin tyttärelleni, kun teimme puutarhatöitä. Kitkimme juuri hanhikin juurelta rikkaruohoja. Eihän se heti selvinnyt.
 Kauan sitten edesmennyt mummoni, jolla oli paljon kaikenlaisia sanontoja, olisi tässä tilanteessa käyttänyt tämän sanonnan: "Hajussa kasvaa kun olla vain saattaa."
No, melkeinpä ei saattanut :)


 Tämä oli se jota hajusta voi syyttää, puistopökkösieni.
Muistin nimenkin kun sienen näin, jossain tälle oli naureskeltu ja ihmetelty. Alunperin Pohjois-Amerikkalainen laji, jonka oletetaan levinneet Suomeen 50-60-luvulla puutarhamullan mukana. Jollei hajua oteta huomioon niin, muuten ihan harmiton laji.


 Huomasin ennen kuin näin tämän "aikuisen sienen", nämä ihan linnunmunilta näyttävät pallerot. Luulin jopa linnunmuniksi, ne olivat irronneet maasta siinä kitkemisen tuoksinassa. Tässä kuvassa ne ovat jo saaneet tuollaisen suipon rakenteensa, maan alla ovat pyöreämpiä. Tämän  kasvuvaiheen kyseessä ollen, en huomannut juurikaan hajua.


 Tämä ruskea lima tulee myöhemmin, kitkeminen oli hajoittanut ne kaikki, jotka olivat kauniin punaisia kärjistään. Kärpäset syövät tätä ruskeaa itiömassaa ja samalla levittävät sientä. Haju siis houkuttelee kärpäsiä paikalle.
Tyttären koira olisi ollut erittäin halukas pyörimään näitten sienien päällä :D



 Siinä hajussa, ihan siinä vieressä, sammaleessa, saattoi kasvaa tämä söpöläinen. Uurrepesäsieni nimeltään, sievä kuin mikä. Oli vain vähän vaikea kuvattava, enkä hennonnut millään irroittaa maasta. En ollut tätäkään koskaan aiemmin nähnyt.  Nimi selvisi kun tunnistutin sienen tuolla FB:n ryhmässä ja pääsin selvittämään tarkemmin.  Ei olekkaan kovin tavallinen tuttavuus. Ilahduttava löytö!


Ja samalle päivälle, kolmaskin ennennäkemätön sieni. Siivosin vanhaa puukasaa kauemmas, se oli varmasti ollut siinä  parikymmentä vuotta. Kasan muutamassa alimmassa pökkelössä ja oksassa oli tällaista kaunista turkoosia sientä. Toisissa vain turkoosina värinä, toisissa näitä itiöemiä.
Aika uskomaton näky ja tässä on kyseessä patinanastakka.

Huomasin taas kerran, että kannattaa kulkea silmät avoimina!