Superherkku mustikka

Laitan vielä tämän postauksen kunnes katoan taas tuonne varvikkoon.
Olen ostanut mustikat monena vuonna torilta, viime kesänä 9 euron litrahinta muutti kyllä mielen, ja jäin sitten ilman marjoja. Niitähän oli metsissä silloin vähän.

Nyt innostuin keräämään ja miten se on mukavaa, en oikein muistanutkaan, miten keräämisestä voi nauttia näin. Eilenkin oikein kiukuttelin sateelle, kun se tuli ajamaan pois. Olin tehnyt niin hyvän keräilysuunnitelman.
Hyttysiähän tuolla on jonkin verran, mutta löysin mökiltä vanhan hyttyshatun, jossa on hienosti suojaava verkko. Inisevät siinä aikansa ja häipyvät.

Sekin tässä on niin mukavaa, kun mummin ihana pikkukaverikin löysi mustikanmaun ja tykkäsi kovasti. Sanoja häneltä ei vielä löydy, mutta tyytyväistä muminaa ja hyvänolon ilmehdintää.

Pakastan pieniä päiväannoksia puuron päälle sekä teen kuningatarhilloa vaapukan kanssa.
Onneksi muuten, hirvikärpäset eivät ole vielä tulleet, ovat kai jo kuitenkin nurkan takana odottelemassa.

                                                            Maistuis varmaan sullekkin.

Mikä tuo on, jättiläisheinäsirkkako?

Olin perhosia kuvaamassa kukkaniityllä ja yht'äkkiä jalkojen juuressa oli valtavalta näyttävä heinäsirkka, niin luulin, ja taisin luulla jopa että olin törmännyt johonkin harvinaiseen.
Sitten älysin, että kyseessä täytyy olla hepokatti. Kotona sitten luin Sami Karjalaisen: Suomen heinäsirkat ja hepokatit- kirjasta, että kyseessä on niittyhepokatti. En ollut koskaan aikaisemmin nähnytkään, vaikka ei se nyt mikään harvinainen ole.

Yritän olla mahdollisimman vähän häiritsemättä niitä otuksia joita kuvaan. Nyt vaan kiusaus oli liian suuri päästää tätä loikkimaan tiehensä. Kävelin perässä ja räpsin kuvia aina kun se pysähtyi. Se otti muutaman pitkän perättäisen loikan ja sitten jumittui paikoilleen. Mietin, että uskallanko ottaa tuon otuksen käteeni.

No, uskalsin. Tämä on naaras, sen tunnistaa tuosta munanasettimesta ja niittyhepokatilla se vielä lajinsa mukaisesti kaartuu lievästi ylöspäin. Koiraalta tuo munanasetin puuttuu.
Kotona sitten luin tästä edellä mainitusta kirjasta: "Niittyhepokattia käsiteltäessä kannattaa olla varovainen, sillä se saattaa purra tuntuvasti, jopa niin, että se jättää arven jälkeensä. Heinikossa kävelijää se ei kuitenkaan pure."
Syylien parannuskeinona on useammissa maissa käytetty tapaa, jossa annetaan hepokatin purra syyläkohtaa ja sylkeä päälle parantavaa nestettä. Tämä konsti on tunnettu myös Suomessa.

      Niittyhepokatteja näkyi samalla reissulla myös vihreänsävyisiä, tämä loikki rivakammin pakoon.

             Tavalliset heinäsirkat lymyilivät kasvien takana, uskoen että ovat hyvässäkin piilossa.

Taitaa olla hyvä vadelmavuosi?

Heti olen täällä elvistelemässä, mutta tätä kannattaakin kehua.
Sain viikonlopun aikana 18 litraa vadelmia, jota pidän aikamoisena yllätyksenä. Tämä oli sellainen kahdenvuodentakainen hakkuuaukeama ja siellä oli marjoja ihan hämmästyttävästi. Harmi vaan kun lauantain kokopäiväinen ajoittain rankkakin sade tiputti ja pehmensikin satoa jonkin verran.

Nyt osa on pakastettu ja keitin mustikoitten kanssa kuningatarhilloakin. Hamsteri minussa heräsi. Ensi viikolla sitten mustikoitten kimppuun.
Eläköön kotimaiset marjat!

Heinäsirkkakin oli samalla asialla, Jännä miten  sadepisara pysyi tuossa tuntosarvessa vaikka se liikkuikin siinä jonkin verran, vai mikä sadetutka se mahtaa olla.

Mukavaa alkavaa viikkoa teille kaikille, nautitaan heinäkuun viimeisistä päivistä!

Suon tuoksuja etsimässä.

Eipä tuoksunut suolla, johtuiko se siitä, että lämpötila oli kivunnut yli hellerajan. Vai enkö vaan aistinut, joka olisi aika yllättävää. Pitkospuilla ei näkynyt yhtään sisiliskoa, eikä hämähäkkiä. Olivatko ne mieluummin varjossa pitkospuitten alla.
Muistan lukeneeni vihjeen siihen, mistä tietää seisovansa suolla. Jos puukepin saa vaivattomasti työnnettyä 20cm syvyyteen, tietää olevansa suolla. Tämän suon pitkospuilla seisoessa tarvinnut arvuutella.

Kihokkeja olin etsimässä, ensimmäistä kertaa ikinä. Ja löytyihän niitä, kun oppi katsomaan, niin hyvin runsaastikin.

Pyöreälehtikihokki, pienenpieni lihansyöjäkasvi. Vähän hankala kuvattava kun on niin matala ja painautuneena usein lähelle sammalalustaa. Suolla kuvaajan pitkäkseen heittäytyminen vaatisi aikamoista uhrautumista, enkä ollut sillä tuulella.
 Lihansyöjäkasvi tukkii ja tukahduttaa tuolla limallaan hyönteisen hengitysputket. Yllätys oli se, että saalista kertyy vain yksi otus kuukaudessa. Tämä tieto on tuolta LuontoPortista.

Kauniita tavallaan. Vielä ehtii etsimään, kukintaa jatkuu heinäkuun loppuun. Innostun aina kun löydän jotain itselle uutta.

Tässä jo sulamassa oleva saalistuksen tulos. Hyvin pienenpieniä nuo saaliit näyttivät olevan, mutta pienihän on saalistajakin, oudolta tuntuu sanoa näin kasvista.

Sitten samalla reissulla löytyi suokukan siemenkotia, kuvasin kasvia varhain keväällä kukintavaiheessa. Näitä siemenkotia en ollut ennen nähnyt. Suorastaan herkkiä.

 Muutama variksenmarja l. kaarnikkakin näkyi, sekä kypsymässä olevia karpaloita.
Suo on ihana paikka, muttei ehkä tuollaisella helteellä. Kuvittelin, että lauma paarmoja olisi kimpussa, muttei ainuttakaan.

Vähän takkuaa tämä postaaminen pitkästä aikaa, saa nähdä miltä tuo otsikko näyttää, kun en muista yhtään, miten tein sen ennen.

Taidan kaivata uusia tuulia.

Jotenkin tässä viikonvaihteessa tuli sellainen tunne, että olisikin kiva palata tauon jälleen tänne blogin pariin ja pitää instatauko. Viihdyin täällä hyvin ja koin syntyvän  mukavia tuttavuuksiakin. Halusin kokeilla instaa itselle uutena juttuna ja sen tein. Kahteen sometusjuttuun ei aika riitä, eikä silmätkään kestä.
Instaan olen laittanut kuva tai pari päivässä, mutta jollakin tapaa se alkoi nyt tuntua niin suorittamiselta. Voisihan sitä tietysti tahtia harventaa tämän tunteen korjaamiseksi, mutta katsotaan. Lukijamäärän kasvattaminen siellä ei ole miulle mitenkään ykkösjuttu. Muutama mukava riittää ennemmin kuin joukkio tuikituntemattomiksi jääneitä.

Mukavia heinäkuun loppupuolen päiviä!
 Sitruunaperhosten uusi sukupolvi on nyt varsin runsaslukuisena lennossa, nautitaan vaikka niistä.