6. syyskuuta, päivän luontokuvat

 Ei ainuttakaan kuvaa kahteen viikkoon, en tainnut edes ottaa kameraa käteeni. Tällaista ei ole tapahtunut moniin vuosiin, aikamoinen riippuvuushan tuohon kameraan on tullut.
Tänään tein parin tunnin kuvausreissun. Yö on ollut melko kostea, ötököitä ei juurikaan näkynyt, ja ne vähätkin olivat vielä puolenpäivän maissa melko kömpelöitä. Lämpötila pysyttelee alle kahdenkymmenen asteen, aurinko hiukan pilkahtelee.
Tällaiselta tuolla luonnossa nyt näyttää. Syksy hiipii ja tykkään siitä ajatuksesta.

Pienikokoinen, jossain vaiheessa jäniksen tai hirven vaurioittama haapapuska oli jo saanut ruskavärit lehtiinsä. Se erottui niin hyvin muusta maisemasta.

Kimalainen taiteili ja tasapainotteli saniaisen lehdellä. Hyvin kömpelösti se liikkui, ja oli ainoa lajinsa edustaja joka oli edes liikkeellä.

Nyt kun meillä on tuo pieni lapsenlapsi, niin tulee entistä enemmän kiinnitettyä huomiota  myrkyllisiin marjoihin, sekä kasveihin, jotka nyt esimerkiksi vain polttavat. Nämäkin myrkylliset kielonmarjat näyttävät melko herkullisilta varmasti pienen ihmisen silmissä.

Tämä näytti vaan niin hienolta, tykkään  tällaisista pienistä yksityiskohdista. Mahtaako olla leskenlehden lehti!

Viispistepirkon kuoressa on jokin vaurio, lommo. Onkohan  kehityshäiriö, vai jonkin tapaturman tai hyökkäyksen aikaansaama.

Särmäkuisma saanut sadepisaroita terälehdilleen, sekä heteilleen. Tämänkin lajin aika alkaa olla jo ohitse, ihan muutamia oli vielä kukassa.

Mustikoitakin löytyi vielä ja olivat ihan napakoita ja hyvänmakuisiakin. Mietin tiukasti, että pitäisikö vielä mennä keräämään, vaikka en tarvitsisi. Talven tarve on jo pakastimessa, mutta toisaalta niin sääli jättää hyviä marjoja metsään.

Muutama puna-apila oli kukassa, niin kauniisti kastepisaroilla koristeltuina. Pölyttäjät eivät taida niitä enää löytää.

Ja puolukat kypsyvät kovaa vauhtia.

Tämä kuvauspolkuni kulkee sähkölinjan alla, joka on talvella  hiihtoladun pohjana, kesäisin hyvin vilkas koirienulkoilutuspolku, sekä kuntoilijoitten lenkkimaastoa.
Monesti hitaammin kulkevat ja koiraihmiset jäävät vaihtamaan muutaman sanan, kun siellä peppu pystyssä kuvailen. Tänään oli kiva, jotenkin sellainen hyvänmielen kohtaaminen.
Katsoin kun nuori isä juoksee vastaan varsin napakkaa vauhtia, pieni, noin kolmevuotias poika hartioillaan ja juttelee poikansa kanssa leppoisasti ihan koko ajan (eikä edes näytä hengästyvän :D) Poika kiertää isän hiuksia sormen ympärille, siltä se ainakin näytti.  Sitten kohdalla huikkaa iloisesti:" Hei!"  Näin vielä heidät toisenkin kerran, nyt vähän kauempaa, kun kävimme molemmat kääntymässä, ja sama hyvä meininki jatkui, eikä isä vieläkään ollut hengästynyt, koska vauhti ja jutustelu näytti pysyvän samana.