Siemenkotien herkkyyttä

Syksyyn päin mentäessä, luonnosta löytyy vielä paljon kaunista, vaikka kesäkukkien loisto alkaakin olla jo vähissä.
 Ihan erityisen ihastunut olen näihin erilaisiin siemenkotiin. Miten ne osaavatkaan olla niin herkkiä ja kauniita, erilaisilla lenninsiivillä ja ominaisuuksilla varustettuja.
Tuuli ei vaan ole paras kuvausassistentti, se kun ei malta puhaltaa ihan vain hellästi. Kuinkahan monen monta kertaa olen sanonut tänäkin kesänä, että aina tuulee.
Laitan kuvat ilman tekstiä, etten sillä riko tätä herkkyyttä :)

Kimalaiset

Vastaus haasteeseen Kuvaa kimalainen
Haaste on lähtöisin http://hiidenkivenpuutarhassa.blogspot.com/ ja sain tämän haasteen https://rikkaruohoelamaa.blogspot.com/ Kiitos Between haasteesta!

Haasteen tarkoitus on kuvata kimalaisia työn touhussa ja laittaa jokaisesta erinäköisestä pörrääjästä kuva haastepostaukseen.
Nyt en jatka haastetta eteenpäin, mutta osallistun kuitenkin mielelläni. Hieno haaste, näitten pörriäisten säilyminen on ihan elintärkeää!
Tunnistaminen ei ollut ollenkaan helppoa, enkä ole ollenkaan täysin varma, onnistuinko edes. Parhaani yritin!

Huhtikuussa kangasvuokonkukalla lepäilevän kimalaisen arvelen varovasti olevan peltokimalainen.

Tätä lajia en uskalla arvella, kun noita hienoja sitruunankeltaisia kaulureita on useammalla kimalaisella.

Kevään aikaisimpia kimalaisia ovat kartanokimalaiset, tässä näsiän kukinnolla.

Hiirenvirnan kukinnolla mantukimalainen.

Tämä omenapuun kukissa ahertava pörriäinen jää tällä kertaa ihan arvoitukseksi.

Ruusuruohon kukinnot tuntuvat olevan kovasti  erilaisten pölyttäjien ja muittenkin pörrääjien erityissuosiossa.

Tämä pörrääjä jää myös tunnistamatta.

Onkohan tässä mahdollisesti maakimalainen ohdakkeen kukinnolla. En omista mitään hyvää kimalaisista kertovaa kirjaa jonka kanssa olisi helppoa vertailla.

 Kimalaiskärpäsiin kuuluva villakärpänen. mahdottoman hankala kuvattava, kun on liikkeessä koko ajan.

Tällä kimalaisella on varsin kookas kieli tuohon kokoon verrattuna. En tiedä onko kaikilla lajeilla samanlainen.

Perhoset pitävät keltaisesta

Lauantai oli hieno perhospäivä, lämmintä ja kerrankin tyyntä. Kuljin useamman tunnin perhosia etsien ja kuvaten. Päivällä valo tahtoo olla vaan niin kovaa, ja paljon epäonnistuneita  kuvia tuli poistettua kortilta.
Koskaan en ole nähnyt yhdellä katsomalla niin paljon perhosia, kun oli jo kukinnaltaan lähes ohimenneen ohdakepuskan ympärillä. Ne kuvat eivät olleet kovin nättejä, kun niitä siemenhöytyviä leijaili siinä ympäriinsä. Täytyy niistä vähän valikoida parempia.

Valitsin tähän keltaisten kukkien ihailijoita. Pietaryrtti näytti viehättävän useampaa lajia.

 Loistokultasiipi  (Lycaena virgaureae) koiras. Lentää kesäkuun lopulta elokuun puoliväliin. Pianhan tämän lentoaika alkaa olla sitten lopuillaan. Tätä perhosta ei voi olla huomaamatta upean värinsä vuoksi, kooltaan on 23-30mm

Loistokultasiipi naaras, hyvin erinäköinen kuin koiras. Hänellä näyttää olevan pari seuralaistakin lähettyvillään.
Omistan muutamia perhoskirjoja ja olen huomannut, että noissa lentoaikojen ilmoittamisissa on niissä vähän erilaisuuksia.

Lauhahiipijä (Adopaea lineola ) kuuluu paksupäähiipijöihin. Melkoisen paksu päähän hänellä on.
Kooltaan 21-27mm ja lentää heinäkuun alusta elokuun lopulle.
Näitä oli paljon liikkeellä.

Purppurakoisa ( Pyrausta purpuralis ) Lentää touko-elokuussa, kooltaan 13-18mm Nätti pieni perhonen, tässä jo hiukan haalistunut väritykseltään.

Tuttuakin tutumpi nokkosperhonen (Aglais urticae ) kultapiiskun kukinnolla.
Tältä kesältä jäi monia tuttuja lajeja näkemättä ja kuvaamatta. Eniten jäin kaipaamaan auroraperhosta, ritariperhosta sekä häiveperhosta, en tavannut näitä lajeja ollenkaan.

Hyvät blogiystävät, tämä tahti on nyt vähän tiuhempaa tässä alkuinnostuksessa. Toivottavasti pysytte perässä :D Muistakaa välillä vetää henkeä!
Teen tätä samalla tuolle pienelle lapsenlapselleni. Näistä kuvista on sitten ajastaan helppo kertoa tarinoita ja muistikatkon yllättäessä kuvatun nimi löytyy helposti. Joskus nimi katoaa ihan tuttuakin tutummalta lajilta ja toisinaan taas tulevat kaikki nähdyt heti mieleen. Ovat nuo aivot merkilliset!

Elokuun pimenevät illat

Lauantai- ilta oli aivan ihana, elokuinen pimenevä ilta.
Päivä oli käytetty hyvin. Aamupäivällä keräsin mustikoita, ihan mukavan määrän. Siinä sitten olivatkin tämän kesän viimeiset pakastukseen menevät marjat. Ihan harmittaa, miten paljon sitä jää metsiin tänä syksynä.
Ensimmäinen hirvikärpänen löytyi tällä reissulla ja puri pahus lapaluun päältä ja vanhaan kokemukseen perustuen, purema vaivaa viikkoja.
Iltapäivällä lapsenlapsi tuli hoitoon, ja siinähän se aika vasta kuluikin, ihan leikkiessä. Olen muuten aika hyvä leikkimään, paitsi Barbeilla, ja koska nyt on poika kyseessä, sitä ei tarvitse tehdäkkään ;D

Auringonlasku kuvan otin klo.22.30
Oli aivan tyyntä, ja hyvin hiljaista, ihme kyllä ei itikoitakaan kiusana, eivät kai ne pimenevässä illassa juuri liikukkaan.
 Voi että, miten nautin tällaisista illoista. Mutta jotenkin pelottaa olla tuolla yksin, nyt en kyllä ollut. Silloin kun on valoisaa, tämä tunne ei puske päälle. Aion tuon tunteen vielä voittaa. Enkä osaa edes nimetä mikä pelottaa, ehkä ne möröt, jotka hiipivät nurkissa ja jotkin klonkkumaiset hahmot katoilla, se mielikuvitus ;D Siis turhia pelkoja olemattomista, jotka ovat järjellä voitettavissa.

Tämä kuva on myöhemmin illalla otettu, kuvasin laiturilta mökin ikkunoitten suuntaan.
Tuo harso muuten on meiltä omasta mielestä hyvä oivallus. Se on niitä joita laitetaan tytöille prinsessavuoteen päälle. Meillä kun ei asu enää yhtään prinsessaa, siitä tehtiin hyttyssuoja mökin terassille. Tarvitaan kookkaammanpuoleinen ulko-olosuhteet kestävä matto, jonka helmojen alle käännetään verhon helmat. Koska helma on niin runsas, meillä on sinne alle laitettu kaksi kookasta korituolia. Verho on koukulla kiinnitetty renkaastaan terassin kattoparruun.
Sieltä on hyvä vahingoniloisesti vilkutella itikoille, jotka pyörivät ulkopuolella.
Nyt tämä yökyöpeli menee nukkumaan.

Pulska toukka

Ensimmäiseksi täytyy kertoa, että hävitin seuraamieni blogien luettelon kokonaan ja nyt en näe uusia postauksianne. Valitettavasti käsi kävi nopeammin kuin ajatus. Yritän pikkuhiljaa etsiä blogit joita seurasin, ja pääsinkin vähän jo alkuun. Kyllä piti taas ponnistella, että osasin tämän laittaa ennalleen, kun en ole ihan mikään nero näissä jutuissa.

Matarakiitäjä
Vietin erään sunnuntaipäivän kukkaniityllä, siellä oli seurana monenlaista siivekästä. Päivän paras oli kuitenkin tämä matarakiitäjä. Sehän ei laskeudu kukalle, vaan pörrää siinä vieressä pitkällä imukärsällään mettä imien. Ja siipien vauhti sillä on melkoinen, kokeilin tässä suljinaikaa 1/8000, se  pysäytti siivet. Ensimmäistä kertaa  näin tämän aikuisen, toukkia olen kyllä nähnyt aiemminkin.

Matarakiitäjän toukka löytyi  maitohorsman varrelta. Horsmakiitäjän toukkaa olin etsimässä, mutta olin hyvin tyytyväinen myös tähän kaveriin. Toukille molemmille kelpaa sama kasvi.

Siinä se mussutti horsmanvartta pienessä vesisateessa. Tiputtelin turhamaisuuttani varrelta pois sen hyvin tummat jätökset. Eikä se siitä putsaustoimenpiteestä yhtään häiriintynyt.

Nuo jalat ovat jotenkin niin viehättävät töpökät, taitaa pitoakin olla tuolla horsman varrella kiipeillessä. Ja kylkiä koristavien täplien  painoasu on suorastaan loistavaa. Ehkä niilläkin on jokin merkittävä tarkoitus.

Sitten nuo pienet etujalat, vai ovatko sittenkin käsiä, joilla pitää syötävästä ravinnosta kiinni, kun leuat jauhavat. En ole kyllä koskaan nähnyt puhuttavan toukan neljistä tai kolmista käsipareista.
No, tämä ei nyt kovin tieteellistä ollut, mutta mukanvannäköinen pulska toukka jokatapauksessa.

Kiitäjä siirtyi aika nopeasti ohdakkeelta toiselle. Kärsä vaan rullalle ja taas menoksi ja kuvaaja perässä, kieli pitkällä.

Eräs upeimpia perhosia.

Kun innostuin muutama vuosi sitten kuvaamaan perhosia, tästä keisarinviitasta tuli eräs suosikkejani. Onneksi se on täällä Kaakkois-Suomessa helppo löytää jokaisena kesänä . Toivottavasti tulevaisuudessakin. Kookkaana perhosena (55-66mm ) sen huomaa helposti ja lentotapakin on jotenkin leijuva tai miten sen sanoisi.

Kuvissa on koirasperhonen, joka on helppo  tunnistaa noista etusiipien tummista viivoista eli koirasjuovista.
Takasiipien alapuolella on vihertävää sävyä ja hopeiset poikkijuovat.

Eilinen oli hyvä perhospäivä, tapasin monia lajeja, näillä parhaillaan kukkivilla keltaisilla kukinnoilla ja kukintaansa lopettelevilla ohdakkeilla. Suosikkini sai kuitenkin ihan oman postauksen.

Vadelmien kerääjät olivat tehneet mukavia kulku-uria sähkölinjan alle, tehden kulkemisen kuvaajalle helpoksi.
Perhonen viihtyy puoliavoimissa maastoissa, metsänreunoilla, metsäteillä sekä sähkölinjoilla. Lentää heinäkuun puolivälistä elokuun loppupuoliskolle. Perhosta saattaa tavata jo heinäkuun alussa,  vieläpä syyskuun alkupuolella.

Violetti iltataivas

Eilisen illan auringonlasku oli valtavan kaunis.
Myöhästyin hiukan, puuhailin jotain, enkä tullut katsoneeksi ulos. En muistanut, että aurinko laskee jo näin aikaisin, tänään täällä meilläpäin jo klo.21.42.
Alkukesän iltoina istuskelin laiturilla puoliin öihin, saadakseni sen vihoviimeisen auringonsäteen kuvattua.

Nämä ovat niitä elämän parhaita hetkiä, kun mukavasti sujuneen päivän jälkeen, istuu tällaisen näyn edessä kiireettömänä. Eilen se ei nyt toteutunut, kun piti hurjalla kiireellä mennä laittamaan kameraa kuvauskuntoon, etsimään jotain lämmintä päälle ja ulos. Kun kuo värit katoavat toisinaan ihmeellisen nopeasti.

Horsma kukkii, kesä on ohi, näin olen kuullut sanottavan.
Runsaana kukkiva horsma on niin kaunis, sitä vaan pitää helposti niin tavallisena, rentunruusuna. Tänä keväänä jäi taas kerran maistamatta ja kokeilematta, että ovatko horsman versot lähes  parsan veroisia.

Vesipisaroita on riittänyt ja näin ollen aika monia suunnitelmia on vesittynytkin. Toivotaan nyt alkaneelle elokuulle mukavia, lämpimiä, aurinkoisia päiviä.

Lintujen ääniä ei oikeastaan eilen siinä auringonlaskun aikaan kuulunut. Vielä vähän aikaa sitten tiira teki vielä nopeita syöksyjä saalista saadakseen. Lokit kirkuivat.
Lehtokurpan reviirilentoääntäkään en kuullut, siitähän pystyi melkeinpä tarkistamaan kellonsa aiempina kesäkuukausina. Se on niin tärkeä kesään kuuluva ääni, että aina katse hakeutui siihen tuttuun paikkaan josta se ilmestyi näkyville, kun ääntely alkoi kuulua.

Ukontulikukka on varsin upea kasvi, jopa 150cm pituuuteen  parhaimmillaan venyvä kaunotar.
Entisaikaan  pikeen, tervaan tai taliin kastettuja kukkavarsia on käytetty soihtuina. Piipussakin tulikukkaa on poltettu, liittyen ilmeisesti yskän ja keuhkosairauksien hoitamiseen. LuontoPortista nämä tiedot löytyivät.
 Joskus olisi mielenkiintoista perehtyä tähänkin maailmaan, miten ennen on hoidettu sairauksia erilaisilla kasveilla, kansanlääkintänä. Ne tiedot ja taidothan ovat ilmeisesti kulkeneet hyvin paljon suvuittain. Viime vuosina olen ainakin huomannut pihkavoiteen tehon kaikenlaisiin pieniin nirhaumiin.