Kettukeskiviikko 16.

Marraskuun 9. viime vuonna, näimme edellisen kerran.
 Odotin koko pitkän talven uutta tapaamista. Jälkiä näin useinkin, ketusta en vilaustakaan. Ehkä se on voinut jostain oksien lomasta tarkkaillakkin. Kettuhan ei myöskään pahemmin tömistele kulkiessaan, joten onhan se  saattanut mennä hyvin läheltä ohitse.

 Toissapäivä oli oikein ihana kuvauspäivä, sain kuvattua edellä olleet pyrstötiaiset.  Niitä olinkin juuri kuvaamassa, kun näin sivusilmällä jonkin vilahduksen vasemmalla puolella. Voi mikä onnen tunne, pulssi tiheni ja hymyilytti :)
Tuijotimme siinä jokin tovin toisiamme ja ten ison virheen kun kävelin lähemmäksi saadakseni paremman kuvan. Kuvan jossa nuo puunrungot eivät olisi edessä.  Kettuhan lähti heti, tosin hyvin hitaasti edeten ja taakseen vilkuillen.

 Varttiin ei tapahtunut mitään, harmittelin jo kun hosuin! Katselin  koko ajan ympärilleni ja huomasin yht'äkkiä että se olikin ilmestynyt oikealle puolelle.
Nyt päätin toimia oikein, välillä en ollut huomaavinanikaan, liikuskelin siinä rauhallisesti ja kuvasin lintuja. Välillä otimme katsekontaktia.

 Tätä kesti varmastikin parikymmentä minuuttia, kettu vaihtoi välillä paikkaa, hiipien lähemmäksi. Olin niin iloinen että se oli näinkin varovainen metsäkettu, ei niinkään tottunut luottamaan ihmisiin.
Tämä tarkkailu oli välillä huvittavaakin, ajattelko se olevansa tuolla piilossa :)

Kohta se katosi! Vaihdoin kuvauspaikkaa ja huomasin että nythän se istuukin jo huomattavasti lähempänä, oli vaaan jäänyt ison puunrungon varjoon. Ei se ollut millänsäkään että "löysin" sen sieltä.
Hoh-hoijaa! Odotellaan, eihän tässä ole mihinkään kiire, lämmintä +2°, jalkojakaan ei palele.

 Sitten se nosti peppunsa maasta ja lähti liikkeelle, selvästikin jo tottuneena kameran rätinään ja ihmisen läsnäoloon. Pieni luotamuksen kipinä oli herännyt ja kohta se kurkistelikin puun takaa.

  Kuitenkin edelleen hyvin epäluuloisena.

Ja vihdoinkin se asteli esiin tuolta puuston antamasta näennäisestä turvasta. Reilu puolisen tuntia tähän luottamuksen saavuttamiseen kului.
Meillä on ollut kuvaajakaverini kanssa ketuille tarjolla jotain pikkupurtavaa, joita se säännöllisesti hakee. Kettuja on kaksi, joista toinen on hyvin paljon arempi, sitä en ole tavannutkaan. Nyt laitoin koiranraksuja tarjolle, kovasti ne näyttivät maittavan. En usko että se muuten olisi tullutkaan, ketäpä nyt ei hyvä ruoka houkuttelisi.
Sain sen verran kuvia tästä rohkaistuneesta esiinmarssijasta, että voin jatkaa tätä kettukeskiviikkoa parilla muullakin postauksella.