maanantai 22. toukokuuta 2017

Mökkiviikonloppu

Pitkä mökkiviikonloppu takana, olipa taas mukavaa!
Kaiken puuhailun ohella ehdimme  nauttimaan heräävästä luonnostakin. Lämpökin helli, perjantaina oli +23°
Istuin vielä illalla yhdentoista aikaan ulkoterassilla kuuntelemassa yön ääniä, lämpömittari näytti +20° Yölaulajat aloittivat sirkutteluaan, taas kerran mietin että pitäisi opetella tunnistamaan näitä ääniä. Kaulushaikara tuuttaili kauempana, useampia yömuuttajien auroja  lensi  ylitse. Lehtokurppa suoritti useammankin reviirilennon, tutusti aivan samaa reittiä kuin joka ainoa kesä.
Tätä olen kaivannut!


 Ensimmäiset rentukat olivat jo avautuneet. Rannan tuntumassa oleva lahdeke on myöhemmin   aivan keltaisenaan rentukoista ja myöhemmin samalla paikalla avautuvat keltaiset kurjenmiekat.


Ihmettelen monesti näitä iltavaloja. 
Lämpimän perjantai-illan jälkeen taivaanranta oli upean punainen, en vaan saanut kuviin sitä oikeaa tunnelmaa. Täytynee harjoitella lisää, kesähän on vasta edessä :)



 Heräsin lauantaiaamuna ennen seitsemää, ajattelin että ehdin kuikan kanssa aamukalaan :) Toive!
Aamu oli viileä. Puin laiturille mennessäni  toppatakin ja otin jalkojen ympärille lämpimän shaalin.
Puoleen tuntiin ei tapahtunut mitään. Kuikka on kuitenkin käynyt viime aikoina joitakin kertoja läheisen luodon kupeella kalastelemassa.
Mietiskelin siinä kaikenlaista, shaalinkin tarinaa, joka on ollut aikoinaan äidin. Se lämmitti äitiä hänen viimeisinä elinkuukausinaan. Äiti kuoli syöpään, vähän yli 60-vuotiaana. Tätä mietin ja vähän herkistyinkin. Häneltä jäi niin paljon elämää  näkemättä, äiti suri mm. sitä ettei näe lastenlasten kasvavan.
Siitäkin on jo yli 20-vuotta.
Siinä silmiä pyyhkiessäni huomasin yht'äkkiä että kuikka oli aivan vieressä, ihan muutaman metrin päässä. Eikä ollenkaan pelokkaana, jotenkin tuli aivan outo tunne!





 Ensimmäisiä ketunleipiäkin oli jo ilmestynyt. Miten hämmästyttävän nopeasti luonto herää kun lämpö lisääntyy.


 Toistan nyt vähän itseäni näillä perhoskuvilla, mutta ovat nämä niin ihania. Mikähän tämän puuttuvan siivenpalan tarina mahtaa olla.
 Karttaperhonen ei antanut suruvaipan olla hetkeäkään rauhassa, vaan hääti sen useamman kerran lentoon, vai kutsuiko leikkiin :)


 Kangasperhoset viihtyivät katajien oksilla, luulisi ettei tuo nyt olisi aivan paras mahdollinen laskeutumispaikka, mutta niitten mielestä se vaan näytti olevan.


 Tämä on se karttaperhonen joka keikkui koko ajan suruvaipan kintereillä.
Olen huomannut, että perhosia kuvatessa kannattaa pysyä paikoillaan, koska usein ne palaavat siihen samaan paikkaan, josta lennähtävät välillä pois.


Lauantai-illan iltarusko.
Ranta on länsisuunnassa, joten näin pääsee täysin siemauksin  nauttimaan auringonlaskuista. Aamuaurinkoa sen sijaan täytyy oikein kiivetä katsomaan.
Mukavaa alkanutta viikkoa!



38 kommenttia:

  1. Oi tuota kuikkaa, elämys nähdä noin läheltä! Huippukuvat ja tunnelmat!

    Kaunista kevätviikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli niin sykähdyttävä elämys!
      Kiitos Minttuli!

      Poista
  2. Pääsin syvälle tunnelmaasi siellä laiturilla aamuaikaisella.
    Liikutuin äidin muistelustasi.
    Oma isänikin joutui sairauden takia lähtemään aivan liian aikaisin.Ymmärrän niin hyvin lapsen surun, kun vanhemmalta jäi niin paljon näkemättä ja kokematta.
    Haluan vahvasti uskoa, että äitisi sai väylän kuikan avulla tuoda sinulle terveiset tilanteeseen, kun olit siinä rauhassa itseksesi muistelemassa häntä.<3
    Kuvasi viimeistelevät niin kauniisti kerrontasi tunnelman.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkään ihan valtavasti noista aamuhetkistä mökillä. Sitä voi vaan istua laiturilla ihan tyytyväisenä, vaikkei mitään kummempaa tapahtuisikaan, nyt tapahtui :)
      Surin äidin kuolemaa ihan valtavasti, kärsin siitäkin että isä oli niin onneton, he olivat hyvä pari. Ymmärrät varmasti!
      Tässä hetkessä oli jotain erikoista, tunsin ainakin niin!
      Kiitos Mirjam-Matilda!


      Poista
  3. Herkän kaunista tunnelmointia <3
    Minäkin kuuntelin viikonlopulla lintujen konserttia. Yritin kovasti tunnistaa kaikkein korkeimman mäen kaikkien korkeimmassa puussa ja aivan yläoksalla laulavaa lintua. Se lauloi aamuaikaisesta ja vielä päivälläkin. Mielestäni se oli rastaan oloinen. Kuuntelin https://www3.otava.fi/linnunlaulu :sta kaikki vähänkin mahdolliset lajit, mutta ei, sitä oikeaa en löytänyt :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti lintu tulee laulamaan uudelleenkin sen korkean puun ,korkeimmalle oksalle, niin pääset miettimään uudelleen.
      Meillä on sellainen laulava lintukirjakin, jotenkin en vaan malta keskittyä opettelemaan noita ääniä, vaikka toisaalta haluaisinkin.
      Kiitos Seija!

      Poista
  4. Ihanat kevätaamut.
    Ja ihana kuikka.

    VastaaPoista
  5. Todella ihania tunnelmia kuvissasi!

    VastaaPoista
  6. Ehkä äitisi tuli kuikan muodossa sinua tervehtimään. Kuvasit tilanteen niin elävästi, että saatoin aistia äänet ja tunnelman siinä laiturilla.
    Upeissa iltaruskokuvissasi on suorastaan taikaa. Hienot värit ja taas myös tunnelma läsnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noin ajattelin, se oli niin yllättävä tilanne, siinä kyynelten keskellä :)
      Tänä kesänä päätin opetella maisemakuvausta, sen opettelu on jäänyt aivan taka-alalle. Iltavalot ovat niin kauniita!
      Kiitos Between!

      Poista
  7. Kiitos ihanista kuvista ja kirjoituksesta;-))

    VastaaPoista
  8. No, siellähän se mun suosikkiperhonen, samettinen suruvaippa onkin.

    Kuikat ovat aivan erityisiä lintuja. Venekesinä Päijänteellä päästin niistä vähän perille, mutta ne ovat niin myyttisiä ja mystisiä, että alta pois.

    Nyt en voi olla antamatta kirjavinkkiä: Mauri Leivo Kuikka alkulintu

    Meillä oli pe +25, mutta asummekin Suomen Tahitilla eli Alvar Aallon huvilasaarella.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suruvaipasta ei voi olla pitämättä!
      Kuikka on erityisen upea lintu, kuin graafikon kynästä. Ja se ääni, olen niin onnellinen, että se viihtyy noilla tutuilla vesillä.
      Pidin jopa tuota suosittelemaasi kirjaa kädessäni, mutta silloin valitsin Suomen sudenkorennot. Luontokirjat ovat heikkoutena :)
      Kiitos Leena Lumi, iloisia päiviä Suomen Tahitilla!

      Poista
  9. Ihania iltakuvia ja kuikka...itse en osaisi kuvata noin kauniisti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli niin onnellinen tilanne!
      Harmitti vaan kun kuvasin sillä Tamronin 600mm:llä ja kuikka oli ihan muutaman metrin päässä. Eihän tällaiseen mitenkään osannut varautua.
      Kiitos Tillariina K.!

      Poista
  10. Tunsin istuvani siellä laiturilla minäkin, niin hienosti kuvasit tunelman. Kuikka toi terveiset, aivan selvästi. Komeat kuvat linnusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava jos osasin välittää tunnelman. Noin sen kuikan vierailun koin, vaikka sitä on vähän vaikea sanoa ääneen.
      Kiitos Cara!

      Poista
  11. Kauniita luonto kuvia!

    Alimmassa kuvassa viime valonkajo upeasti taivaalla.

    Luonnon rauha ja hiljaisuus herkistää mieltä. Kaikki on niin aitoa ja puhdasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alimman kuvan tunnelma oli tosi hieno, kun tuuli tyyntyi lähes kokonaan ja valot heijastuivat tyyneen veteen.
      Mustarastas lauloi.
      Ajattelin, että voi kun osaisimme arvostaa tarpeeksi tätä arvokasta luontoa ja rauhaamme.
      Kiitos Liplatus!

      Poista
  12. Tositosi kauniit luontokuvat.
    Ensimmäistä kuikkaa katsoessani tuli mieleen Loch Nessin merihirviö..:) Siis ei millään pahalla, vaan kuva on kerrassaan mainio.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noinhan se Loch Nessin merihirviökin varmasti kalasteli, onneksi sitä en ole tavannut :)
      Kiitos orvokki!

      Poista
  13. Kauniit ja tunnelmalliset kuvat, joita tekstisi täydensi niin että tunsin itsekin istuvani siellä laiturilla luonnosta lumoutuneena.
    Olen aivan varma että kuikka välitti sinulle lohduttavat terveiset äidiltäsi ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos pitäisi miettiä jokin paikka joka rauhoittaa, niin tämä laiturinnokka on varmasti ihan kärkisijoilla.
      Näin monta päivää taakseppäinkin, ajattelen että siinä hetkesä oli jotain jännää!
      Kiitos Ansku!

      Poista
  14. Osasit niin hienosti kuvailla aamua, jolloin menit kuikkaa kuvaamaan...siellä miettiessäsi äitiäsi ja sitä, ettei näe lapsenlapsiaan varttumassa, tuli melkein tippa silmääni...Koska itse aina iltarukouksen aikana pyydän, että saisin nähdä lastenlapseni elämää vielä kauan aikaa ja heidän elämäänsä seuratata aikuisuuteen ja senkin jälkeen vielä.
    Kukka siihen tuli, kuin ihan sulle sanomaan, että älä itke, kaikki on hyvin äidilläsi!
    Ihanat kuvat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kultaahan niitten lastenlasten sanotaan olevan :)Ja parhaimmillaan isovanhemmilla on lapsen elämässä valtavan tärkeä sija.
      Tällainen "pikalähtö" on kyllä mahdottoman surullinen, kun elämänhalua olisi vaikka kuinka.
      Sitä kyllä haluaisi uskoa, että tässä olemassaolossa on muutakin, kuin mitä oppii lukiessaan tai näkee telkkarista.
      Kiitos Harakka!


      Poista
  15. Hieno kohtaaminen kuikan kanssa. Minulle on usein järvellä meloessa sattunut erikoisia hetkiä kuikan kanssa. Jos olisin mystikko, niin uskoisin, että niillä on joku erityinen merkitys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohtaamisen kuinkan kanssa juuri meloessa,sen voisi laittaa unelmakarttaan!
      Jotain sanomattoman kiehtovaa tuossa linnussa on, se on enemmin kuin lintu :)

      Poista
  16. Aamun ja miksei illankin hetket omassa rakkaassa paikassaan on hienoja. Niistä osaa nauttia niin täysillä. Luonto ympärillä saa tuntemaan itsensä onnelliseksi.
    Sinulla on kauniita herkkiä kuvia.
    Ymmärrän niin hyvin sinua, miksi äiti muistui sinulle mieleen. Saali lämmitti sinua ja johdatti ajatukset äitiisi. Kuikan uskon myös välittävän viestiä sinulle.
    Minun äitini kuoli alle seitsemäkymppisenä ja minulle ne pari kuukautta olivat raskasta aikaa, kun hoidin hänet. Nyt täällä koen vahvasti jokaisen valkoisen poron tuovan viestin häneltä minulle. Alkuun hieman pelästyin, mutta nykyään odotaan niitä yllättäviä kohtaamisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tykkään hiljaisuudesta ja välillä ihan omasta rauhasta, se hetki löytyy parhaiten aamulla aikaisin. Paras paikka on juuri tuolla laiturilla :)
      Meillä äiti eli kaksi kuukautta diagnoosista, isä hoiti häntä kotona, lopussa oli kaksi yötä saattohoitohuoneessa. Se oli valtavan raskasta aikaa, luulin etten selviä siitä mitenkään. Kyllä sitä vain kummasti voimia löytyy, kun on pakko.
      Jotenkin on niin hyvä olo, kun niin moni ymmärtää tämän kuikkaan liittyvän tuntemuksen. Tänne blogiin on ehkä löytynyt samanhenkisiä ihmisiä :) Jään myös odottamaan!
      Kiitos aimarii!

      Poista
  17. Onpa teillä ihanat ja kuvaukselliset maisemat mökillä! Miten läheltä oletkaan saanut kuvan kuikasta :) Kauniita kuvia kaikki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä on kaunis mökkipaikka, iloksemme ja onneksemme :)
      Kun vuosia kertyy lisää, se voi vähän vaikeuttaa liikkumista, kun siellä on hiukan hankala maasto.
      Kiitos Häivähdys!

      Poista