maanantai 22. syyskuuta 2014

Muistelua

Kävin sunnuntaina katsomassa Tiuruniemen vanhaa funkkistyylistä sairaalarakennusta, tuolla alueella olen käynyt aikaisemmin vain yhden kerran lukuunottamatta sitä aikaa josta kohta kerron.
Sairaalarakennus on valtava rakennelma jolla on pituutta 160m, ylöspäin kohoaa ylväästi kahdeksan kerrosta.
Sairaala valmistui 1939 tuberkuloosisairaalaksi. Alkanut sota muutti käyttötarkoituksen sotasairaalaksi, sairaalaksi nro.43 Välillä se toimi alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan, kunnes sota taas vuosina 1941-44 muutti käytön sota- ja kenttäsairaalaksi.
Myöhemmin toiminta jatkui erikoislääkärijohtoisena keuhko- ja reumasairaalana.
Sen jälkeen siellä toimi Etelä-Karjalan allergiakeskus  ja ympäristöistituutti.
Viimeisimpänä vuokralaisena oli Joutsenon pakolaiskeskus. Rakennus on nyt tyhjillään ja rappeutumassa  päiväpäivältä yhä lisää.


 Selvitin nyt ensimmäisen kerran sairaalan historiaa, kun tämä rakennus kuuluu tavallaan omaankin "historiaani." Olin kaksi ja puolivuotias kun vietin tässä sairaalassa kolme kuukautta.
Ilmeisesti angiinan jälkitautina keuhkorakkuloihin  oli kertynyt  nestettä.
Siihen aikaan, 50-luvulla  lapsi jätettiin sairaalaan ilman vanhempiaan, tai edes mahdollisuutta heidän vierailuunsa. Tuntuu mahdottoman pahalta ajatella että jo valmiiksi arka pieni tyttö jätettiin sinne yksin. Näin ajattelivat vanhempanikin. Äiti kertoi että hoitaja oli sanonut että näin pieni lapsi tottuu tilanteeseen, ei kannata tulla katsomaan koska ikävä silloin yltyy.


 Sinne sitten jäin. Olin itkenyt koko sen päivän ja illalla olin pyytänyt ruisleipää.
Hoitajista en muista yhtään mitään. Sen muistan hoidoista että olin parvekkeela peiteltynä, silloin oli talvi. Olin kai sängyssä ja keuhkojako sillä hoidolla vahvistettiin?
Eilen kun katselin tuota rakennusta niin mietin milläköhän parvekkeella olin ollut.



 Valokuvamaisen selvästi muistan kaksi tapahtumaa huoneesta jossa olin. Se oli iso, pitkulainen  huone jossa meitä oli ehkä kuusi  tai kahdeksan. Vastapäätä olivat isommat lapset. Viereisen sängyn tummatukkainen poika alkoi sylkeä päälleni ja silloin vastapuolelta isompi tyttö haki nopeasti hoitajan. Jotenkin ihmeellisesti näen sen tilanteen vieläkin, tytöllä oli jotain sinistä vaatetta yläosassa ja olkapäille ulottuvat hiukset. Tyttö jotenkin kumartui nopeasti kohti kuin lohduttaakseen ja lähti hakemaan hoitajaa. Jos osaisin maalata, se tilanne olisi helppo toteuttaa paperille.
Hoitaja tuli ja laittoi valkoisen sermin sänkyjen väliin.


 Toinen tilanne jonka muistan oli se kun hain sängyn viereisestä kirjahyllystä kirjan. Muistan sen kirjahyllyn, se oli sininen ja ohuista laudoista tehty. Hyllyssä oli myös leluja.
En olisi ilmeisesti saanut nousta sängystä koska sen jälkeen sidottiin kädet ranteista kiinni sängyn reunaan. Jotenkin muistan ne nauhatkin.
Mutta en mitään sellaista mitä sanottiin, oltiinko vihaisia, itkinkö?


 Tätä voi tietysti epäillä, pystyykö 2,5v lapsi muistamaan tällaisia asioita. Mutta eihän niitä kukaan muu ole voinut kertoa. Erityisesti ihmettelen sitä miten selvä mielikuva on tytöstä joka auttoi. Ja siitä miten kädet sidottiin. Ne ovat varmastikin olleet järkyttäviä kokemuksia lapselle, jonka elämä oli ollut siihen saakka turvallista.
Tämän kokemuksen jälkeen pelkäsin valtavasti valokuvaamista, ehkä alle kouluikäiseksi saakka. Siellä on saattanut olla tutkimuslaitteita jotka jollain tavalla muistuttivat kameraa, en tiedä.


Joskus sitä miettii miten tämä kokemus on vaikuttanut ja luulen ja uskon että on!
Tämä eilinen käynti sairaalan pihalla vaikutti jollain tavalla, jopa uniin. Aikaisemmin  en edes ajatellut tällaista muistelua postaavani.
Tämähän on luontoblogi :)

26 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen tarina. Sinä pikkuisena Tiurunniemen sairaalassa, eivätkä vanhemmat saaneet edes käydä katsomassa. Maailma on muuttunut. Hienoja kuvia, kuitenkin niin surullisia. Aika rapauttaa.
    Hyvää ja iloista viikkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Maailma on onneksi muuttunut. Tuohon aikaan vanhemmatkin taisivat tyytyä juuri siihen mitä sanottiin.
      Tuo suuri sairaala näyttää kovin surulliselta. Sille on kyllä suunnitelmia tulevaisuuden varalle, saa nähdä kuinka käy!
      Kiitos ja kiitos samoin Tuulia!

      Poista
  2. Jospa muiston ulos kirjoittaminen on sillätavalla terapeuttinen, että sen voi sitten unohtaa ja päästä siitä yli. Hyvää jatkoa sinulle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yllättävän paljon tämä paikalla käyminen vaikutti. Ja vielä enemmin kun luin sairaalan historiasta, en ollut tiennytkään juuri mitään.
      Tästä asiasta olisi pitänyt puhua aikoinaan kotona enemmin, tarkoitan nyt aikuisena. Nyt se on myöhäistä!
      Kiitos marliska!

      Poista
  3. Se ikävä on ollut molemminpuoleista, onneksi tänä päivänä ajatellaan toisin.
    Uskon myös, että lapsena koetut tapahtumat ja menetykset kulkevat mukana loppuelämän...

    Kauniita kuvia rapautuvasta rakennuksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti vaikeaa myös vanhemmille, vanhempani olivat nuoria, vähän yli kaksikymppisiä.
      Onneksi ajatellaan toisin, kun ajattelee tätäkin lastensairaalaprojektia johon parhaillaan kerätään varoja.
      Kaikesta koetusta jää leimansa!
      Kiitos Sirpa!

      Poista
  4. Kyllä 2,5 vuotias jo muistaa traumaattiset kokemukset ja varmaan jäljet jäävät loppuiäksi. Onneksi noista ajoista asiat ovat parempaan suuntaan menneet.

    Omat, hyvin hämärät kyllä, muistikuvat ovat kaksivuotiaan kokemukset isoäitini hautajaispäivästä, pelko oli monet vuodet.

    Ikävää kun rakennus on rappeutunut pahoin, hienot kuvat kertovat omaa tarinaansa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yritin kovasti miettiä mitä asioita muista varhaislapsuudesta, ei niitä oikein tullut mieleeni.Tämä oli varmasti traumaattista, hylkäämiskokemus ja mitä toimenpiteitä siellä tehtiinkään.
      Rakennukselle on suunnitelmia, ehkä se ei tule lopullisesti rappeutumaan.
      Kiitos Minttuli!

      Poista
  5. Luontoa se on ihmisen mielikin - hyvin sopii mukaan.

    VastaaPoista
  6. Kauhea rakennus kauheine muisteloineen. Jotenkin itselleni tuli tuota lukiessa tunne, että helpottavaa ja suorastaan riemullista nähdä se tuollaisessa kunnossa. Onneksi maailma on sentää edes jossain asiassa viisastunut. Muuten sitä "hoitoa" annettaisiin tuollaisissa vankilabunkkereissa edelleen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi maailma on viisastunut kasvatuksen suhteen!
      Tuolla sairaalalla on melkoinen historia, noilla seinillä olisi valtava määrä kerrottavaa. En ollut tiennytkään miten monena se on ollut!
      Kiitos JPK!

      Poista
  7. Ymmärrän sinua todellakin, sillä olen kokenut hyvin samanlaista pienenä lapsena ja sitten vähän isompanakin. Ihan pienenä olin niin atooppinen, että jouduin sairaalaan kolmeksi viikoksi. Etten olisi raapinut itseäni minunkin kädet sidottiin kiinni sänkyyn. Hirveää kidutusta. Yöllä kutina oli järkyttävää. Jäljellä on vieläkin arpia niiltä ajoilta jaloissa. Vaatteet tarttuivat ihottumaan kiinni. Ruokavalion merkitystä ei ymmärretty ollenkaan. Tuntui, että juuri pahiten allergisoivat olivat juuri ns. terveysruokaa ja niitä tuputettiin erityisesti (appelsiinit, kananmunat, heneet, tomaatti). Hoitajat olivat tosi ikäviä ja kaikesta rasvauksesta huolimatta en yhtään parantunut. Radio oli rikki ja se soi yötä päivää, tosin pienellä. Vanhemmat eivä käyneet vierailuilla. Ainoa hupi oli kirjojen katseleminen. Tosin niitä taisi olla vain jotain 6, että joka sivu tuli kyllä tarkkaan tutkailtua. Aulassa olisi ollut televisio, mutta jostain syystä en saanut mennä sitä katsomaan. Olin kai liian pieni. Inhoan syvästi kaikenlaista rasvausta, sairaaloita ja lääkäreitä tänäkin päivänä. Se seuraava sairaalareissu oli paljon traumaattisempi, mutta se onkin sitten jo toinen tarina...Muistan jotenkin turruttaneeni tunteeni, että selvisin näistä reissuista...osaan sen taidon vieläkin tarpeen vaatiessa. Eikä se aina ole hyväksi. Onneksi, ehkä nykyisin toimitaan vähän toisin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Melkoinen kokemus tuokin, jotenkin tuollainen lapsen sitominen tuntuu niin kamalalta. Kaipa siinä jotenkin turtui ja sitä olen ajatellut että miten sellainen vaikuttaa ihmiseen.
      Sairaaloista en tykkää minäkään, on niin vaikea mennä edes ketään katsomaan saati joutua itse. Tuntee itsensä niin pieneksi ja turvattomaksi.
      Kiitos Tillariina K.!

      Poista
  8. Tuollainen on rankka kokemus pienelle lapselle.

    Heti Tiuranniemen nimen lukiessani tunnistin paikan sotasairaalaksi. Olen työskennellyt sotilaslääkintäarkistossa ja kaikki talvi- ja jatkosodan aikaiset hoitopaikat ovat edelleen tuttuja minulle. Näitä sotien aikaisia arkistoja, kuten sairaskertomuksia on edelleen jäljellä yli 8 hyllykilometriä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällä sairaalalla on melkoinen historia. Sehän toimi evakuointisairaalana kotialueen sairaalan sekä kenttäsairaalan välissä. Haavoittuneet kotiutettiin sairaalajunilla lähemmäs kotia.
      Pahimpaan aikaan sairaala otti päivässä jopa tuhatkunta haavoittunutta. Arvellaan että tätä kauta kulki jopa 20.000 haavoitunutta ja sairastunutta, lähes puolet sodassa haavoittuneista.
      Tuossa arkistossa on tutkijoille aineistoa rutkasti.
      Kiitos Sussi!

      Poista
  9. Tosi ahdistava kokemus! Hienot kuvat olet ottanut rapistuvasta rakennuksesta.
    Hienoa, että nykyaikana sentään ymmärretään miten tärkeää on pienelle lapselle vanhempien läsnäolo sairaalassa. Ikävä on varmasti ollut molemminpuolinen... tuollainen kokemus jättää jälkensä. Ja en epäile yhtään ettetkö muistaisi vaikka olitkin niin pieni. Itselläni on muutamia muistikuvia hieman alle kolmevuotiaana, tosin ne on välähdyksen omaisia mutta hyvin tarkkoja.

    Vaikka tämä onkin luontoblogi, niin tämä oli hyvä postaus.
    Todella suloinen kuva sinusata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erittäin vähän tästä on kotona puhuttu, ehkä sellaiset ikävät asiat on helppo yrittää unohtaa.
      Nyt vain tuli sellainen tunne että harmi kun ei keskusteltu!
      Omaa tytärtä kuullessani on jännä kuulla millaisia asioita lapsi muistaa, ihan hassun pieniä asioita, ihan sivuseikkoja :)
      Kiitos Ame Amebadonna!

      Poista
  10. Kyllä 2,5 vuotiaana koetut asiat jäävät mieleen ja saattavat muistua vielä aikuisenakin. Minulla on vähän samantyyppisiä kokemuksia sairalasta 3-vuotiaana. Onneksi maailma on muuttunut ja lapsiakin ymmärretään paremmin. Ihan kauheaa, miten ajateltiin lapsen tottuvan siihen, etteivät vanhemmat käy katsomassa. On sen täytynyt tuntua vanhemmistakin surkealta, sitä tuskin sai kuitenkaan ääneen sanoa.
    Sääli, että noin hieno rakennus saa rapistua. Luulisi, että sille löytyisi käyttäjiä, mutta ilmeisesti ei.
    Kyllä luontoblogissakin voi olla muutakin elämää, kuin luontoa. Kaikkihan liittyy tavalla tai toisella luontoon. Me ihmiset mitä suurimmassa määrin. Hieno postaus kaikessa surumielisyydessään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kuinkahan hoitajat ovat ajatelleet tämän ajan lasten sairaanhoidon. Onhan siellä taatusti ollut pienten lasten äitejä. Mitään hellyydenosoituksia en muista, en yhtään ainutta.
      Tuolle rakennukselle on suunniteltu käyttöä, ettei jopa sairaalakäyttöä, rahahan se taas ratkaisee. Toivon todella ettei se rapistu!
      Sitä vain ajattelin tätä postatessani että kun en ole mitenkään erityisen verbaalisesti lahjakas, joten ehkä parempi että tyytyisin vain siihen mitä kuvat kertovat. Siis nämä luontokuvat :)
      Kiitos between!

      Poista
  11. M I N U A K Y L M Ä Ä
    Kuvien kalseus, rapistuvan funkkiksen hyytävyys, on niin yhtä kertomasi kanssa. Aivan varmasti tuollainen kokemus lapsen ikään katsomatta jättää arvaamattoman jäljen ihmisen sisimpään.
    Aika on onneksi senaikaiset tavat jo muutaneet.
    Itse olen saanut jäädä lapseni kanssa sairaalaan yöksi vaikkakin vain lattialle, mutten edes ajatellut vaihtoehtoa lähteä lapsen luota.
    Mutta palatakseni vielä kuviisi. Ne ovat kaikkessa arkisessa kolkkoudessaan hyvinkin paljon kertovia.
    Väistämättkin jäin miettimään miltä mahtaa näyttää noiden ikkunoiden sisäpuolella. Eteenkin sen jossa verhojen solmintoihin on käytetty mielikuvitusta.
    Voi hyvin ja auringonpilkahduksia päivääsi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onneksi ajat ovat muuttuneet tämän suhteen. Äitinä en ole joutunut tätä tilannetta miettimään, onneksi!
      Tuolla paikalla on kyllä melkoinen historia, paljon kärsimystä on koettu noitten seinien sisäpuolella.
      Viimeeksihän tuolla oli pakolaiskeskus, uskon että tuo verhoratkaisu voisi olla niiltä ajoilta. Tytär kävi opiskeluaikanaan tutustumassa silloiseen pakolaiskeskukseen, siellä pakolaisäidit olivat "piilottaneet" lapsiaan taaksensa kun vieraita saapui.
      Kiitos Matonkude, kerään kaikki auringonpilkahdukset talven varalle :)

      Poista
  12. Kuvat koskettivat. En ole koskaan tuota sairaala nähnyt, mutta mummoni jutuissa se kovin usein oli mukana. Vanhin tätini sairasti jonkinlaista keuhkotautia ja ei selvinnyt tuolta takaisin kotiin ...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuberkuloosi oli aikanaan tuhoava sairaus. Mietin vain miten henkilökunta on selvinnyt sen aikaisilla suojavarusteilla. Ja mitenkähän vierailut oli järjestetty tuberkulosia sairastavien läheisillä.
      Kiitos Tellu Tom!

      Poista
  13. Voi pientä! Nykyään on vaikea ymmärtää sen ajan käytäntöjä, miten vanhemmat eivät ole saaneet käydä lasta katsomassa. Tottahan lapset olisivat itkeneet vanhempien perään, mutta kuitenkin. Olen itsekin ollut alle vuoden ikäisenä sairaalassa ja vanhemmat vieläkin muistelevat, miten vaikea heidän oli jättää lasta sinne yksin. Mikähän tuon käytännön muutti, ja missä vaiheessa? Toki siihen aikaan oli myös tapana viedä lapsia koko kesäksi kesäsiirtoloihin, mutta niissä oli varmasti mukavampaa viettää aikaa, vaikka ikävä varmaan vaivasikin.

    Uskon, että tuollaiset kokemukset jättävät jälkensä, mutta varmaan turvallinen ja rakastava koti myös hoitaa noita jälkiä.

    Oma kuopukseni sairastui muutaman kuukauden ikäisenä ja sain itse imettää ja hoitaa häntä ja yöpyä sairaalassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkohan ollut silloin niin heikko että kaikki ylimääräiset mielenliikutukset on yritetty välttää.
      Tuossa iässä kun tarvittaisi niin paljon pohjaa kasvulle ja kehitykselle.
      Muistan varmasti ikuisesti kun tv:ssä alettiin näyttää millaisia olivat Romanian lastenkodit kun se kauheus paljastui maailmalle.
      Eihän näitä asioita mitenkään voi rinnastaa, siellähän kysymys oli vuosista jolloin lapset eivät olleet saaneet juuri mitään hoivaa, hellyyttä eikä turvaa.
      Kiitos Häivähdys!

      Poista